perjantai 12. huhtikuuta 2024

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 12. Lahja Kainulainen

(28.10.1886 - 6.2.1964) 

Kuhmon Tuupalassa postin pitkäaikaisena hoitajana, majatalon pitäjänä sekä maatalon töissä toimi talon oma tytär Lahja Kainulainen. Lahja kävi kansakoulua Kuhmoniemen kirkonkylällä ja jatkoi Nurmeksen yhteiskoulussa 4. luokkaan asti. Sen jälkeen hän kävi Kuopion kauppakoulua ja valmistui keväällä 1911 Oulusta postioppikurssilta. Toimittuaan ensin Vilppulan postitoimistossa hän sai vuonna 1933 hoitaakseen Kuhmoniemen posti- ja lennätintoimiston.  

Lahja Kainulainen 1950-luvulla. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto / Tuupalan museo (Kuhmo)

Lahja halusi palata hoitamaan lapsuuden kotitilaa ja vanhaa äitiään Helena Kainulaista (s.1852). Äiti kuoli jo seuraavana vuonna 1934. Lahja sai ottotyttäreksi sukulaistyttönsä Sirkan vuonna 1937. Taloudelliset vaikeudet 1930-luvun alkupuolella olivat johtaneet kotitilan pakkohuutokauppaan. Tällöin Lahja lunasti Tuupalan veljeltään Uunolta (1875–1966). Veli toimi tilanhoitajana ja myöhemmin omisti jälleen osan tilasta. Sisarukset lahjoittivat Vanha-Tuupalan Kuhmon kunnalle kotiseutumuseoksi. 

Lahja Kainulainen 1960-luvulla. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto / Tuupalan museo (Kuhmo)

Lahja Kainulainen hoiti Tuupalan talousasiat ja työnjaon tomerasti. Ruoka oli hyvää ja majatalon vieraita passattiin hyvin. Seuraelämä juhlineen oli vilkasta, linja-auto toi Kajaanista vieraita yhtenään – Kuhmossa käyviä herroja ja virkistäytyjiä. Hammaslääkäri Elli Raustio on muistellut elämää Tuupalassa 1934: ”Iltaisin lämmiteltiin yhdessä, saunottiin suuressa saunassa rannassa ja kierreltiin Pajakan rantoja. Kaunista ja hauskaa oli. Henkilökuntaakin oli paljon – oli ainakin piikoja, renkejä ja pihamiehiä. Lahja Kainulainen oli oiva persoonallisuus, hauska ja vilkas. Hän kulki kuin keisarinna holkki-Saimaa röyhyten ja kaksi koiraa kintereillään, matalajalkaisia tusseloita. Lahja-neiti valitti, että talviaikaan on ikävää ja yksitoikkoista. Hän matkusti toisinaan myös Tampereella siskonsa Hilja Gestrinin luona.”

Tuupala on nykyään Kuhmon kaupungin omistuksessa ja se toimii museona. Kuva: Kainuun Museo

Lahja Kainulainen ehti asua myös Amerikassa. Hän työskenteli vuosina 1912–1917 Englewoodissa New Jerseyssä apulaisena rikkailla rouvilla. Heiltä hän sai lahjaksi upeita vaatteita. Amerikassa ollessaan Kainulainen kävi näyttämökurssin ja Suomeen palattuaan hän ohjasikin näytelmiä Kuhmon Nuorisoseurassa. Kainulainen oli yksi tämän nuorisoseuran perustajajäseniä ja seura kokoontui usein Tuupalassa. Muita harrastuksia olivat kuorolaulu ja lukeminen. Lahja Kainulainen osallistui myös Karjalan retkikuntaan. Hänet palkittiin Heimosoturiliiton Heimosotaristillä vuonna 1938.


Lähteet:

Kaikuja Kajaanista, 22.08.1907, 11.01.1912 ja 25.01.1912.

Kainuun Sanomat, 17.05.1938.

Kajaani, 10.04.1937.

Kajaanin Lehti, 31.08.1910 ja 07.06.1911.

Kaleva, 31.05.1911.

Kontusaari-Laukkanen Päivi: Tuupala – kappale Kuhmon menneisyyttä. 1987. IKI – Kainuun maakunnallinen museouutislehti. Toim. Senja Säkkinen.

Kontusaari-Laukkanen Päivi: Tuupalan historia. 1987.  

www.kuhmo.fi.

Postitorvi : Suomen postiyhdistyksen äänenkannattaja, 20.09.1924.

Suomenmaa, 13.06.1933.

 Tampio Hilkka, 2023. Muistiinpanot. 

Teksti ja kuvat: HK, Kainuun Museon ja Tuupalan museon kuva-arkistot

maanantai 8. huhtikuuta 2024

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 11. Isa Asp

 (4.2.1853 - 12.11.1872)

Runoilija Isa (alun perin Loviisa) Asp syntyi 4.2.1853 Utajärvellä. Hänen isänsä Jaakko Asp oli nuorena miehenä tullut Raahesta töihin Utajärven Myllyrannan rautaruukille. Työpaikan lisäksi Jaakko löysi Utajärveltä tulevan vaimonsa Briita Elisabeth Puhakan.

Jaakko Aspia on luonnehdittu lahjakkaaksi ja rehelliseksi henkilöksi, joka osasi niin suomea kuin myös ruotsia. Näin hän kohosi pian Myllyrannan ruukin kirjanpitäjäksi. Briita-äiti oli talonpoikaista sukua Utajärveltä, ja häntä pidettiin käytännönläheisenä sekä teräväjärkisenä naisena, vaikkakaan niin sanottua kirjasivistystä hänellä ei ollut. Aspin perhe oli suuri, sillä Jaakolle ja Briitalle syntyi vuosina 1853–1873 yhteensä 11 lasta, joista Isa oli esikoinen.

Isa Asp noin vuonna 1870. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto. Kuvan alkuperäinen omista: Pohjois-Pohjanmaan museo. 

Lapsena Isa oli hyvin vilkas, eikä hän malttanut juuri pysyä paikallaan. Päivät kuluivat ulkona leikkien ja ne harvat asiat, jotka saattoivat hillitä hänen vilkasta luonnettaan, olivat kirjat ja kirjoitusvälineet. Isa oli lahjakas lapsi, sillä hän oppi lukemaan ja käyttämään ruotsin kieltä jo lapsena. Isan koulutaival alkoi syksyllä 1859 Raahessa, mutta lahjakkuutensa ansiosta hän suoritti koulun oppimäärän poikkeuksellisen nopeasti. Isa oli liian nuori jatkamaan koulua korkeammalle asteelle, ja näin ollen hän joutui palaamaan kotiinsa. Tie vei tällä kertaa Suomussalmelle, jonne perhe oli muuttanut Jaakko Aspin saatua töitä Ämmän ruukilta. 

Suomussalmi uutena kotiseutuna oli Isalle rakas, etenkin luonnonkauneus viehätti häntä kovasti. Vilkkaalla luonteellaan hän sai pian ystäviä Bisin ja Favorinin tyttäristä. Äitinsä harmiksi Isa ei edelleenkään ollut kiinnostunut kotitöistä tai nuorempien sisaruksien hoitamisesta. 

Isa palasi Raaheen syksyllä 1864, jossa hän aloitti koulun Heikelin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Hän opiskeli koulussa seuraavaan kevääseen saakka. Vaikka koulutie jäi Raahessa lyhyeksi, syttyi noina kuukausina rakkaus runouteen. Paria vuotta myöhemmin Isa kirjoitti runoja, sepitti kertomuksia ja toimitti mm. Lahja-nimistä lehteä (Julbockens berättelser) 22 numeroa. Jo teini-ikäisenä Isalla oli palava halu nähdä maailmaa ja sivistää itseään.

Isa Asp. Kuva: Tiina Väisänen

1860-luvun lopun nälkävuodet ja Kurimo – Ämmä rautatehdas Oy:n konkurssi syksyllä 1869 vaikeuttivat kainuulaisten ja Aspin perheen elämää. Jaakko Asp oli Ämmän ruukin konkurssin vuoksi pakotettu etsimään töitä muualta. Töitä löytyikin Jaakolle Puolangalta, jossa hän toimi muun muassa kunnankirjurina ja nimismiehen apulaisena. Aspin perhe muutti Puolangalle Parola-nimiseen taloon kevättalvella 1870. Parolan talosta muodostui Jaakko Aspin perheelle koti sanan varsinaisessa merkityksessä: siellä perheen lapset varttuivat aikuisiksi ja tästä talosta kukin vuorollaan suuntasi maailmalle.

Idea Jyväskylän seminaariin hakemisesta kypsyi Isan mielessä keväällä 1871. Isa valmistautui elokuussa järjestettyyn pääsykoetutkintoon vanhoja oppikirjoja lukien, ja lopulta hän suoriutuikin kokeesta suurella kunnialla. 

”Muutamia vuosia sitten kuulin puhuttavan Jyväskylän seminaarista ja luin myös sanomalehdistä siitä samasta; silloin syttyi mielessäni sammumaton halu päästä tänne.”

Isa Asp kirjeessä Sally Thauvónille 

Isan tie vei Jyväskylään ja siellä hänet otettiin avosylin vastaan opettajien kuin myös oppilaiden toimesta. Isa ystävystyi nopeasti Hanna Favorinin, Aina Sumeliuksen, Lydia Hellsténin ja Gusti Demanderin kanssa. Kirjeissään Isa on luonnehtinut Jyväskylän seminaarin ihmissuhteita hyvin toverillisiksi, sillä halauksia ja suudelmia saatettiin vaihtaa tuntemattomienkin kanssa. Toisaalta seminaarilla vallitsi isänmaallinen ilmapiiri, jonne oli hakeutunut miehiä ja naisia kaikkialta Suomesta. Näiden nuorien mielessä siinsi ajatus siitä, että jonain päivänä he saivat levittää valistusta ja valoa Suomen kansalle. Suomalaisuus ja suomen kieli oli lähellä nuoren Isan sydäntä, jonka ensimmäinen suomenkielinen runo syntyi lokakuussa 1871 naisseminaarin avajaisiin.

Terveyshuolet varjostivat Isan elämää todennäköisesti jo seminaarin ensimmäisellä syyslukukaudella: sitkeä yskä oli jatkunut jo pitkään ja helmikuussa 1872 hän kertoi ystävälleen osoitetussa kirjeessä kärsineensä rintakivusta ja verisestä yskästä. Keuhkotauti ei ottanut hellittääkseen ja Isa Asp menehtyi 12.11.1872 sairasteltuaan useiden kuukausien ajan.

 


Lähteet:

·         E. Laine: Suomen vuoritoimi 1809–1884 II s. 703–704 

 

·         Helmi Setälä: Isa Asp - Nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina. 

 

·         Isa Asp – Runoilijan elämä ja käsikirjoitukset. Johdanto · JYX-EXPO (jyu.fi) 29.9.2023 

 

·         Isa Asp – runon pohjoinen tähdenlento. https://www.naistenaani.fi/isa-asp-runon-pohjoinen-tahdenlento/  29.9.2023

     Teksti ja kuvat: JK, Kainuun Museon kuva-arkisto ja Tiina Väisänen



torstai 4. huhtikuuta 2024

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 10. Olga Tikkanen

 (16.8.1896-23.1.1965)

Olga Maria Tikkanen myöh. Vuolasvirta syntyi Sotkamon Laakajärvelle lähelle Iisalmen ja Rautavaaran rajaa. Perhe muutti myöhemmin Iisalmeen ja sitten Kajaanin maalaiskuntaan. Aikuisena Olga toimi Kajaanissa sanomalehden päätoimittajana, urheiluseuran puheenjohtajana sekä kirjaltajien ammattiyhdistysosaston puheenjohtajana. Hän asui Kajaanin Ensilässä, ja oli aktiivinen toimija työväenyhdistyksessä. Hallitusvastuun lisäksi hän osallistui aktiivisesti työväenyhdistysten iltamiin lausuen runoja ja harrastaen myös näyttelemistä työväennäyttämöllä. Olgan leipätyö oli pitkään kirjaltaja eli hän toimi sanomalehden painossa, taitossa tai sidonnassa.  

Olga Tikkanen vuonna 1924. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto. 

Kajaanin työväenyhdistyksen yhteyteen perustettiin voimistelu- ja urheiluseura vuonna 1905. Tuolloin urheiluseuralla ei ollut vielä nimeä. Virallisen nimen Kajaanin Kisa seura sai vuonna 1909. Kisan yleisimpiä urheilulajeja olivat paini, nyrkkeily ja muut voimailulajit sekä hiihto ja juoksu. Olga Tikkanen oli toiminut Kisan johtokunnassa useita vuosia jo 1910-luvun alussa, ja nousi myöhemmin seuran puheenjohtajaksi. Näin hän oli ensimmäinen nainen Suomessa urheiluseuran johdossa, jossa urheili myös miehiä. Tikkanen osallistui itsekin Kajaanin Kisan edustajana hiihdossa, juoksussa ja naisten viestijuoksussa esimerkiksi Kainuun piirinmestaruuskilpailuissa vuonna 1913. Kajaanin Kisan jäsentenvälisissä hiihtokilpailuissa hän kilpaili vielä vuonna 1920.  

Kirjaltajien ammattiyhdistystoimintaa käynnisteltiin Kajaanissa uudelleen vuonna 1917. Erikoista yhdistyksen henkiinherättämisessä oli se, että toiminnan alullepanija ja osaston puheenjohtaja oli nainen, Olga Tikkanen. Jäsenistö antoi täyden tunnustuksen hänen ansioilleen ja saavutuksilleen, hänen sukupuoltaan pidettiin kuitenkin rasitteena. Tikkasen seuraajaksi valittiinkin miespuoleinen henkilö vielä vuoden 1917 aikana. Tämän jälkeen Tikkanen kuitenkin jatkoi toimintaa ammattiyhdistyksen hallituksessa toimien esimerkiksi sihteerinä. Olga Tikkanen toimi myös muun muassa Kajaanin maalaiskunnan tilintarkastajana ja Kajaanin työväenyhdistyksen kirjaston kirjastonhoitajana.  

Olga Tikkanen toimi päätoimittajana kevään ja kesän 1922 Kainuun Kansassa ja vielä kuukauden syksyllä 1922 Työväen Lehdessä. Lehdet olivat Kainuun työväestön äänenkannattajia. Lehtien kirjoituksien vuoksi Tikkanen tuomittiin Kuopion lääninvankilaan kommunistisesta toiminnasta puoleksi vuodeksi kärsimään rangaistusta vuosina 1922–1923. Hänen miehensä Frans O. Vuolasvirta, joka myös toimi sanomalehden päätoimittajana Kajaanissa, oli tuomittu vastaavasti neljäksi vuodeksi vankeuteen. Pariskunnan häät juhlittiin pian vapautumisen jälkeen 7.6.1926. Häiden aikoihin pariskunta muutti Vaasaan ja siellä he jatkoivat aktiivista toimintaa työväenyhdistyksessä sekä kaupungin yhteisten asioiden hoidossa muun muassa eri lautakunnissa. Olga kirjoitti useita runoja, joita myös lausuttiin ympäri maan työväeniltamissa. Hän jatkoi työtään kirjaltajana vielä 1930-luvulla, ja joutui uudelleen myös kuritushuoneelle valtiopetoksen valmistelusta. Sotien jälkeen Olga oli perustamassa Helsingin Demokraattista yhdistystä ja kuului Työväen Taiteenharrastajien Liittoon. 



Lähteet: 

·         Heikkinen, Reijo & Lackman, Matti 1986: Korpikansan kintereillä. Kainuun Työväenliikkeen historia. Kainuun Työväenliikkeen historiatoimikunta. Kajaani. 

·         Hufvudstadsbladet, 05.12.1944. 

·         Kainuun Työmies, 12.04.1923.

·         Kajaanin Lehti 26.03.1913 ja 30.05 

§    Kärki Timi: Korpikommunistit ja kapitalistit kilpakentillä: poliittisuus kajaanilaisissa      urheiluseuroissa    vuosina 1900–1939. Historian Pro gradu – tutkielma. Oulun yliopisto. 2021.

·         Savon Kansa, 14.10.1922. 

·         Suomen Urheilulehti, 03.04.1913.

·         Tikkanen Pentti H: Raja ja kasarmi. Muisteluksia sotilaan elämästä. 2005.

·         Tikkasten sukuseuran sukuselvitys. 

·         Työväen Lehti, 01.04.1920.                                                                                                                                                                                                                                                                                                    Teksti ja kuvat: HK, Kainuun Museon kuva-arkisto



keskiviikko 3. huhtikuuta 2024

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 9. Klaara Salonius

Klara tai tuttavallisesti Klaara Salonius tunnettiin kotikaupungissaan Kajaanissa myös Hieroja-Klaarana. Hän syntyi Iisalmessa 3.12.1864 Frans Saloniuksen ja Teodora Josefina Saloniuksen perheeseen. Frans-isän johdolla perhe muutti Kajaaniin, jossa hän aloitti kappalaisen virassa 17.12.1864 ja varapastorina 3.1.1867.


Klaara Salonius tunnettiin Kajaanissa myös Hieroja-Klaarana. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto. 

Opintie Klaaralla jäi kovin lyhyeksi, sillä hän jätti tyttökoulun kesken. Syy keskeytykseen oli todennäköisesti hänen isänsä kuolema, jonka jälkeen hänen oli osaltaan kannettava vastuuta perheen elättämisestä. Klaara työskenteli hetken Berghin viinakaupassa, jonka jälkeen hän opiskeli hierojaksi. Tarinat kertovat, että Klaaralla olisi ollut poikkeuksellisen vahvat kädet ja sormet, sillä hierottavina olleiden tiedetään voihkineen ja valittaneen Klaaran käsittelyssä. Toisinaan hän työskenteli myös ruokapalkalla, koska kajaanilaisten perheiden ruokailutavat olivat tulleet hänelle tutuiksi vuosikymmenten saatossa. Kun Klaara tiesi, että jossakin perheessä syötäisiin tänään hyvin, hän lähti tarjoamaan heille hierontapalvelujaan. Palkaksi hän sai vatsansa täyteen maittavaa ruokaa, jonka jälkeen hän tavallisesti vetäytyi päivälevolle.


Sunnuntaipäivät olivat Klaaralle tärkeitä, koska papin tyttärenä hän tapasi käydä aamuisin kirkossa ja iltapäivisin hän tutki Raamattua. Klaaran sunnuntaipäivän huvituksiin kuuluivat myös elokuvat ja hän olikin Ratto-elokuvateatterin kanta-asiakas. Eräällä kerralla poistuessaan näytöksestä sattui kommellus, jossa heiluriovi kumautti häntä otsaan. Klaaran kasvoihin kohosi iso mustelma, jonka jälkeen hän ei tiedettävästi enää elokuvia harrastanut. Klaaran tiedetään kertoneen surkeana: ”Kyllä se Jumala minua nyt kuritti synnillisestä elämästä”


Klaara oli tyylilleen uskollinen ja hänet saattoi tunnistaa pitkästä mustasta hameesta ja röijystä. Hän liikkui hiukan vaivalloisesti muutamia askelpareja kerrallaan. Kadunylitykseen hän pyysi monesti apua ohikulkijoilta, ja otteen saadessaan, ei hänen vahvasta kädestänsä päässyt enää helposti irtautumaan. Toisinaan ohikulkijat joutuivatkin taluttamaan Klaaran hänen kotiovellensa saakka. 


Klaara oli varsin pidetty henkilö Kajaanissaja häntä on luonnehdittu iloisena ja sanavalmiina henkilönä. Toisinaan tämä sanavalmius saattoi mennä hiukan yli, kun juorut eivät pysyneet hänen omana tietonaan. Nuori oppikoulunopettaja, lehtori Heikki Itkonen, epäili Klaaran levittelevän hänestä juoruja. Tiedettävästi useammatkin kajaanilaisnaiset olivat kiinnostuneita komeasta lehtorista, jolloin Itkonen tympeytyi juoruiluun, ja vastaiskuksi hän järjesti Klaarasta lukion konventtitilaisuudessa radioparodian. Klaara pääsi ehkä haluamattaan – myös sotkamolaiskirjailija Viena Korhosen Kajaanin kasvot- radiopakinaan, jossa häntä kuvattiin naiseksi, jonka kielenkantimia ei pakkanenkaan pysty vangitsemaan, ja kuinka kaupungin silmäätekevät pyrkivät eroon hänen ristikuulustelustansa. Toisinaan myös Klaara joutui kestämään ilkeämielisten juoruilua, kun häntä väitettiin viinaanmeneväksi. Joskus konjakkiryyppy oli kuitenkin paikallaan, ja tällöin Klaara saattoi kopauttaa päälakeaan ja tuumata: ”Hyvästi järki ja ymmärrys.”


Viimeiset elinvuotensa Klaara Salonius vietti Auralan vanhainkodissa, jossa hän oli eloonsa tyytyväinen. Auralassa Klaaraa kävivät tervehtimässä myös kirkkoherra Max Katavisto, jolle Klaara oli sanonut: jos minä tulisin niin heikkopäiseksi ja pöljäksi, että pyrkisin pois teältä Auralasta, niin elkeä peästäkö, elkeä peästäkö minuva!” Klara Maria Salonius menehtyi Kajaanissa 1.4.1953.  




Lähteet: 

-     Geni.com: Klara Maria Salonius https://www.geni.com/people/Klara-Maria-Salonius/6000000178159141857 26.10.2023

-     Frans Napoleon Salonius https://www.geni.com/people/Frans-Napoleon-Salonius/6000000000197248328 26.10.2023  

-     Kainuun Museo: Maija-Liisa Portanon muistelee Klaara Saloniusta  

-     Kainuun Museo: Vappu Väyrynen muistelee Klaara Saloniusta  

-     Kainuun Sanomat: 4.12.1934 ja 7.10.1939  

-     Suomen papisto 1800–1920. Salonius, Frans. https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/2412 26.10.2023  

-     Viena Korhonen: Kajaanin kasvot -radiopakina 


Teksti, kuvat ja video: JK, Kainuun Museon kuva-arkisto ja Kainuun Museon henkilökunta.


perjantai 22. maaliskuuta 2024

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 8. Helena Vartiainen ja Irma Vartiainen

Impi Helena Vartiainen syntyi Juho Adolf ja Amanda (os. Veijola) Vartiaisen perheeseen Yhdysvalloissa 27.3.1910. Pariskunta meni naimisiin 21.3.1903 ja he asuivat Illinoisin osavaltiossa sijaitsevassa Jolietin kaupungissa. Juho ja Amanda olivat alun perin lähteneet Pohjois-Pohjanmaalta Yhdysvaltoihin, mutta vuonna 1911 he palasivat Suomeen ja Kajaaniin. Juho elätti perhettään muutaman vuoden ajan maanviljelijänä, kunnes sai töitä nuorempana konstaapelina. Juho oli pidetty virkamies ja hän eteni työurallaan ylikonstaapeliksi saakka.

Helena Vartiainen puutarhassa. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Helena Vartiainen valmistui ylioppilaaksi Haapaveden yhteiskoulusta vuonna 1929. Opintie vei Helenan lukion jälkeen Helsingin yliopistoon, josta hän valmistui filosofian maisteriksi keväällä 1938. Opintojen yhteydessä hän toimi muun muassa opettajan viransijaisena Kajaanissa ja Kuusamossa. 

Helena Vartiainen Brahenkadulla marraskuussa 1970. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Varsinaisen työuran Helena Vartiainen teki Kainuun rajavartiostossa ja puolustusvoimissa työskennellen näissä organisaatioissa vuosina 1938–1970. 

Irma Vartiainen syntyi Matti Ludvig ja Vilhelmiina (os. Väyrynen) Vartiaisen perheeseen 14.11.1906. Lapsia Vartiaisen perheeseen kuului kuusi, jotka syntyivät vuosina 1905–1917. Irma oli sisaruksista toiseksi vanhin. Hän valmistui ylioppilaaksi Kajaanin yhteislyseosta vuonna 1925 ja seitsemän vuotta myöhemmin filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta.

Irma Vartiainen. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Irma Vartiainen toimi opettajana aina vuoteen 1969 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle. Irma työskenteli muun muassa tuntiopettajana Kajaanin yhteislyseossa vuosina 1933–1946, apulaisopettajana Kajaanin yhteislyseossa vuosina 1946–1954 ja Kajaanin tyttölyseon opettajana 1951–1969, johon kuuluivat myös vararehtorin tehtävät 1950-luvun alkupuolella. 

Helena ja Irma Vartiainen olivat serkuksia, jotka kumpikin tekivät merkittävän työn vaalien Kainuun historiaa ja kulttuuriperintöä. Helena Vartiainen teki vapaaehtoistyötä Kainuun Museon museonhoitajana vuosina 1955–1977 ja Kainuun Museoyhdistys ry:n sihteerinä vuosina 1956–1977.

Irma Vartiainen oli Kainuun Museoyhdistyksen puheenjohtaja peräti 31 vuotta vuosina 1954–1985. Tämän lisäksi hän kuului muun muassa Kainuun Pirtti oy:n hallitukseen, Kajaanin kalevalaiset naiset ry:n johtokuntaan, Kainuun maakuntaliiton historiatoimikuntaan ja Lotta Svärd -yhdistykseen.

Helena ja Irma Vartiaisen työ Kainuun Museoyhdistyksessä

Kainuun Museo perustettiin vuonna 1930 ja ensimmäiset vajaat 50 vuotta museon ylläpitäjänä toimi Kainuun Museoyhdistys. Vartiaisen serkukset osallistuivat jo 1950-luvulla museotyöhön, sillä Irma inventoi Helmi Suomalaisen kanssa museon kansantieteellisen esineistön, ja Helena Vartiainen kokosi ja järjesti samanaikaisesti museon arkistoa. Museoyhdistyksen toiminnassa tapahtui vuonna 1953 suuri muutos, kun vuotta aikaisemmin valmistuneesta keskuskansakoulusta saatiin ullakkotilat museon käyttöön. Kajaanin kaupunginhallitus teki 7.5.1954 pitämässään kokouksessa päätöksen, että Kainuun Museoyhdistys sai veloituksetta harjoittaa museotoimintaa edellä mainituissa tiloissa. Kyseinen päätös vapautti myös taloudellisia resursseja museaaliseen työhön.

Ullakkotilan muuntaminen museoksi ja näyttelytilaksi pääsi vauhtiin kesä-heinäkuussa vuonna 1954. Kyseisessä Kainuun Museon perusnäyttelyssä oli esillä muun muassa kansatieteellistä esineistöä, kalastus- ja metsästysvälineitä ja saattoipa näyttelyssä tutustua menneen ajan naisten ja miesten kotiaskareisiin. Jo 1950-luvun puolivälissä suurin osa museoesineistä oli varastoituina, eivätkä ne näin olleet esillä näyttelyssä. Kainuun Sanomat luonnehti 1950-luvun perusnäyttelyä seuraavasti: ”mutta jo nyt näytteille asetetut esineet muodostavat täysipainoisen, taiteellisen kokonaisuuden, jonka kultturellista arvosta ei katselijalle jää pienintäkään epäilystä”. Kainuun Museon muutto ja perusnäyttelyn tuottaminen keskuskansakoulun tiloihin oli varsin aikaa vievä prosessi, sillä työ valmistui lopullisesti vuonna 1960. Siihen osallistuivat erityisesti Irma ja Helena Vartiainen sekä rakennusmestari Jorma Suomalainen.     

Kainuun Museon kehitys 1950–1960-lukujen taitteessa oli siinä määrin hyvää, että Suomen Museoliiton keskushallitus korotti Kainuun Museon 2. luokan museoksi vuonna 1963. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että museossa voitiin ylläpitää perusnäyttelyä. Helena Vartiaisen kirjoittamana ja Jorma Suomalaisen kuvittamana valmistui vaativammalle museoyleisölle Kainuun Museon opaskirjanen vuonna 1962.

Kainuun Museon kunnallistaminen oli tullut ajankohtaiseksi 1970-luvun puolivälin tietämillä, sillä museosta haluttiin kehittää maakuntamuseonormit täyttävä. Ajatuksena oli se, että kunnallistamisen ansiosta museoon saataisiin lisää henkilökuntaa, aukioloaikoja voitaisiin pidentää ja Kainuun Museo voisi antaa asiantuntija-apua maakunnan muille museoille.  Kainuun Museoyhdistys tarjosi Kainuun Museota kolme kertaa Kajaanin kaupungille vuosina 1974–1976 sillä edellytyksellä, että kaupunki järjestää museolle uudet toimitilat ja perustaa museonjohtajan viran. Prosessi eteni siten, että Kajaanin kaupunginvaltuusto osoitti 23.8.1976 pitämässään kokouksessa museotiloiksi entisen Keskon talon eli Asemakatu 4:n. Museonjohtajaksi valittiin 13.1.1977 Heikki Rytkölä, joka aloitti uudessa virassa 1.8.1977.

Irma Vartiainen, Kalle Juntunen ja Jorma Suomalainen Kainuun Museon perusnäyttelyssä vuonna 1981. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Irma ja Helena Vartiainen olivat allekirjoittamassa Kainuun Museoyhdistyksen puolesta luovutusasiakirjaa ja sopimusta 7.9.1977, jolla Kainuun Museon omistajuus siirrettiin Kajaanin kaupungille 1.10.1977. Allekirjoitustilaisuudessa Kajaanin kaupunkia edustivat kaupunginjohtaja Sakari Lahtinen ja kaupunginsihteeri Kalervo Koukkari. Kainuun Museon omistajuuden vaihtuessa museon kokoelmiin kuului 3034 esinettä, jotka oli luetteloitu ja kortistoitu saapumisjärjestyksessä. Kainuun Museon perusnäyttely keskuskansakoululla sulkeutui 7.11.1977.

Kainuun Museoyhdistyksen työtä jatkaa nykyään Kainuun museo- ja kotiseutuyhdistys ry, jonka tarkoituksena on kotiseudun kehittäminen alueen erityispiirteiden pohjalta sekä kotiseudun kulttuurien vaaliminen ja edistäminen.



Teksti ja kuvat: JK, Kainuun Museon kuva-arkisto.

Lähteet:

Geni.com. Impi Helena Irene Vartiainen: https://www.geni.com/people/Impi-Helena-Irene-Vartiainen/6000000188238511823  28.12.2023

Helena Vartiainen: Kainuun Museoyhdistys r.y. 1930–1980. 

Kainuun museo- ja kotiseutuyhdistys ry. https://kainuunmuseojakotiseutuyhdistys.fi/  6.11.2023 

Kainuun Museo: Tietoa henkilöistä ja suvuista -muistio.

Kainuun Museon arkisto: Kainuun Museoyhdistys ry:n vuosikokousten pöytäkirjat ja johtokunnan kokouspöytäkirjat vuosilta 1936–1977.

Kainuun Sanomat: 7.7.1962, 17.3.1974 ja 24.4.1977.



torstai 21. maaliskuuta 2024

Kainuun Museon kokoelmamuuton lyhyt oppimäärä

Kainuun museossa on tällä hetkellä käynnissä museokokoelmien muuttoprosessi. Muutossa museon kokoelmaesineet liikkuvat kokoelmatiloista toiseen. Kokoelmamuuton tarkoituksena on taata museon kokoelmaesineille entistä paremmat säilytystilat ja -olosuhteet. Kainuun museon kokoelmamuutto sai alkunsa museon yhden kokoelmatilan luopumisesta ja poistuvan kokoelmatilan tilalle uuden kokoelmatilan hankkimisesta. Kainuun museolla on tällä hetkellä hajautettuna sen kokoelmia 4:ssä eri yksikössä, joiden välillä museoesineet tulevat siirtymään kategorioittain kokoelmatilasta toiseen kokoelmamuuton aikana. Muuttoprosessi Kainuun museolla on normaalia kokoelmamuuttoa haasteellisempi, sillä poistuvan kokoelmatilan esineitä ei voi viedä museon uuteen kokoelmatilaan niiden suuren koon vuoksi. Tämän takia kokoelmamuutossa tullaan järjestelemään museon kaikki varastotilat uusiksi esineiden kokojen ja kategorioiden perusteella. Uuteen museon kokoelmatilaan siirretään esimerkiksi museon huonekalukokoelmaa, kun taas poistuvasta kokoelmatilasta pyritään siirtämään museon suurimpia kokoelmaesineitä, kuten isoja veneitä ja maatalouskoneita, niille sopivampaan säilytystilaan.

Kainuun museon taulukokoelman säilytystilaa loppuvuodesta 2023.

Kainuun museon kokoelmamuuton valmistelut ovat alkaneet jo vuonna 2021. Vuonna 2023 museo sai vihdoinkin avaimet uuteen kokoelmatilaan ja saman vuoden syksyn aikana muutto lähti täyspäiväisesti käytiin. Kainuun museon muutosta vastaa Kainuun museon kokoelma-amanuenssi Jaana Liukkonen, jolla on museoiden kokoelmamuutoista kokemusta yli kolmen vuoden ajalta. Muutossa tiiviisti amanuenssia avustaa Kainuun museon museomestari Aleksi Kiiski, joka on vastuussa muun muassa muutossa tarvittavien rakenteiden, tekniikan ja olosuhteiden suunnittelusta, toteutuksesta ja valvonnasta. Lisäksi muutossa on ollut mukana muun muassa harjoittelijoita ja kesätyöntekijöitä. Kainuun museon kokoelmamuutto jatkuu luultavasti vähintäänkin vuoteen 2025 asti ja nopean muuton sijaan museo pyrkiikin takaamaan huolellisesti suoritetun kokoelmamuuton, jossa se takaa esineilleen huomattavasti edellistä paremmat säilytysratkaisut ja -olosuhteet. Museomuutossa muuton vaiheiden huolellinen suunnittelu on olennaista, jotta museohenkilökunta osaa varautua muuton aikana kohdattaviin haastaviin tilanteisiin mahdollisimman hyvin.

Tähän mennessä Kainuun museon kokoelmamuutossa on saatu muutettua uuteen kokoelmatilaan museon taulukokoelma, huonekalukokoelman topatut esineet, kuten esimerkiksi sohvat ja tuolit, sekä täytettyjen eläimien kokoelma. Kevään 2024 aikana muutossa keskitytään museon muihin istuimiin, kuten tuoleihin, sohviin ja penkkeihin, joissa ei ole pehmusteita.

Kainuun museon uutta kokoelmatilaa ja muutettuja tuoleja ja sohvia hyllytettynä maaliskuussa 2024.


Kokoelmamuutossa kokoelmaesineet käyvät läpi seuraavanlaisen prosessin: Ensin kartoitetaan muutettavien esineiden joukko. Kokoelmamuuton laajuuden takia on syytä keskittyä esimerkiksi tiettyyn kategoriaan kerrallaan, kuten esimerkiksi erilaisiin istuimiin, kuten sohviin, tuoleihin, penkkeihin, jakkaroihin jne. Kokoelmajärjestelmästä etsitään hakusanoilla muutettavat esineet ja niiden sijainnit, jotka listataan. Tämän jälkeen esineet pyritään siirtämään pois hylly-yksiköistään odottamaan puhdistus- ja pakkausprosessia. Kokoelmatilaan järjestellään oma pakkaus- ja puhdistusalue, jossa voidaan työskennellä yhdessä tai itsenäisesti riippuen pakattavan museoesineen ominaisuuksista, kuten esimerkiksi koosta. 

Esine puhdistetaan joko imuroimalla tai kuivalla liinalla, jos se on esineen kunnon takia mahdollista, jonka jälkeen esine kuvataan useasta suunnasta kattavasti. Tämän jälkeen aloitetaan pakkausprosessi, joka alkaa esineen suojaamisella puuvillakankaalla. Kangas kiinnitetään/kiristetään puuvillalangalla itseensä esineeseen kajoamatta. Kangas suojaa esinettä pintapölyltä. Tämän jälkeen riippuen esineestä (pakastetaanko vai ei) esine suojataan joko kuplamuovilla tai rakennusmuovilla. Kuplamuovilla suojataan mahdolliset esineen herkät kohdat, kuten esimerkiksi tuolien jalat ja ne kiinnitetään kiristekalvon avulla esineeseen. Esine siirretään uuteen esinetilaan. Tarpeen mukaan ennen uuteen kokoelmatilaan siirtymistä se laitetaan karanteeniin tai pakastetaan. Uudessa kokoelmatilassa esineen pakkausmuovi puretaan esineen päältä ja esine asetetaan omalle paikalleen uudessa kokoelmatilassa.

Museon kokoelmatuoleja ja sohvia odottamassa pakastusta ja muuttosiirtoa vuoden 2024 alkupuolella Kainuun museon uuteen kokoelmatilaan.


Kainuun museon kokoelmamuutto etenee hitaasti mutta varmasti. Museolla ollaan optimistisia museon kokoelmien tulevaisuudesta muuton tiimoilta tulevien parannusten takia. Kokoelmamuuton lopputulos takaa Kainuun museon tärkeän kokoelmatyötehtävän laadullista jatkumista tulevaisuuteen ja takaa museon kokoelmaesineille hyvät mahdollisuudet säilyä museon kokoelmissa tuleville sukupolville.

Teksti ja kuvat: Jenna Kovalainen


keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 7. Elin "Pippi" Gutzen ja Hanni Hyöky

(10.3.1892-5.5.1962)

Pudasjärvellä syntyneestä Elin ”Pippi” Gutzenista tuli kajaanilainen 9-vuotiaana, kun hänen isänsä Henrik Immanuel Gutzen nimitettiin Paltamon piirin nimismieheksi vuonna 1901. Oppikoulun jälkeen Pippi Gutzen opiskeli Helsingissä Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja Coranderin veistokoulussa. Puusepän ammatti oli 1900-luvun alussa naiselle harvinainen ammatti.

Elin "Pippi" Gutzen. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Luonnenukkien ammattimaisen valmistuksen Gutzen aloitti vuonna 1931 tultuaan kahdella nukellaan palkituksi Suomen Kuvalehden järjestämässä kilpailussa. Kolmen vuosikymmenen aikana luonnenukkeja syntyi noin kolmetuhatta ja tekijä piti nukeistaan luetteloa. Viimeisin nukke valmistui 1961. Yleisin aihe oli kainuulainen tukkijätkä, mutta häneltä tilattiin paljon näköisnukkeja eri ammattien edustajista, paikallisista henkilöistä ja julkisuuden henkilöistä, kuten poliitikoista, kirjailijoista ja säveltäjistä. Nukkensa päät Gutzen veisti puukolla.

Pippi Gutzenin nukkeja Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta  -näyttelyssä.

Gutzenin työn innoittajana saattoi olla hänen äidinäitinsä Amanda Hertman (1835–1908), jota pidetään nukketaiteen ensimmäisenä suomalaisena edustajana. Luonnenukkien lisäksi Pippi Gutzen teki tilauksesta huonekaluja ja muita pieniä puusepäntöitä. Hänen työhuoneensa seinällä oli paperille maalattu teksti: Tee työ ja unhoita kaikki muu, kuin unelma öinen unhoittuu!

Asunto ja puutyöverstas sijaitsivat Kajaanin kirkon vieressä niin sanotussa Karvosen talossa. Gutzen eli talossa naisystävänsä kanssa. Nukketaiteilija menehtyi 70-vuotiaana.



Lähteet:

Suomen Kuvalehti n:o 41 1931

Oma Koti n:o 23 1932


Hanni Hyöky

(15.3.1880-25.1.1970)

Johanna Maria Lundstedt syntyi Varsinais-Suomessa ja kävi koulunsa Tampereella. Vuonna 1904 hän avioitui Kajaanin pormestarin Fredrik Hyökyn (1873–1952) kanssa ja muutti Kajaaniin. Pormestari Hyöky oli useassa yhdistyksessä aktiivinen ja miehensä rinnalla Hanni Hyöky osallistui moniin kaupungissa järjestettyihin juhliin ja tilaisuuksiin ja oli siten erittäin tunnettu kaupunkilaisille. Hän osallistui kuitenkin moneen yhteiskunnalliseen toimintaan myös itsenäisesti.

Hanni Hyöky kuvattanu 1930-luvulla. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Hyöky toimi Rajasotilaskotiyhdistyksen Kajaanin osaston puheenjohtajana 25 vuotta ja 15 vuotta puheenjohtajana Kainuun Marttapiiriliitossa, jonka perustajajäsen hän oli. Marttatoiminnalla Hyöky halusi edistää Kainuun kotien ja naisten asemaa. Lisäksi hän kuului muun muassa Lotta-Svärd-yhdistyksen piirihallitukseen, Mannerheim-liiton Kajaanin osaston johtokuntaan, Kokoomuksen Naisten Kainuun Maakuntaliiton hallitukseen, Kansallisseuran johtokuntaan ja Pohjola-Norden-järjestön Kajaanin osastoon.

Hanni Hyöky jäi leskeksi 72-vuotiaana ja itse hän kuoli 89-vuotiaana. Yksityisistä harrastuksista Hyökylle olivat tärkeitä kutominen ja kirjojen lukeminen.



Teksti: Antti Mäkinen

Lähde:

Pormestarin rouva Hanni Hyöky 80-vuotias. Kajaani 15.3.1960.  Martat.fi -sivusto