Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 18. Anna Gretha (Margaretha) Trolin

(n. 1725  - 16.8.1746) 

Anna Gretha Trolin muutti Kajaaniin noin kolmivuotiaana, kun isä Diedrik Trolin määrättiin Kajaanin linnanpäälliköksi. Perhe muutti lähelle linnanraunioita kartanoon, jonka tontti on nykyään osoitteeltaan Brahenkatu 20. Pihaan kuljettiin portista ja tontilla oli useita ulkorakennuksia, ainakin navetta, kellari, käymälä ja sauna. Annan lapsuudesta tiedetään vähän, mutta noin 20-vuotiaana Anna muisteli, etteivät hänen vanhempansa koskaan olleet oikein ja Jumalan sanalla häntä opettaneet, vaan heidän harva opetuksensa oli ollut vain kiroilemista ja noitumista. Äitinsä myös kuritti häntä fyysisesti. Huhut kertoivat, että perhettä syytettiin epäsiveellisestä elämästä Kajaanissa, ja Annan vanhemmat kohtelivat palvelijoitaan huonosti. Kartanossa keitettiin viinaa ja pantiin olutta ahkerasti, mikä voi olla osatekijä perhe-elämän haasteisiin. Ajat olivat hankalat pikkuvihan myötä, ja Annan kohtalo oli joutua sodan jalkoihin. 

Annan kerrottiin olleen kaunis, mutta villi, ovela ja kuumaverinen. Kerran noin 16-vuotiaana hän huijasi äitiään kertomalla, että yksi hieho oli kipeä, ja pyysi saisiko tämän vuoksi mennä navettaan nukkumaan.  Äiti suostui, mutta tytär olikin hiipinyt saunalle herättämään renki Olli Karppista. Annan kerrotaan olleen rengin kanssa useampanakin yönä.  

1740-luku oli Kajaanissa levotonta aikaa. Pikkuvihan myötä Kajaanin kaupunkiin saapui venäläisiä kasakoita, ja 13.9.1742 myös Trolinien kotitaloon asettui heitä asumaan. Kulkutaudit levisivät tuolloin sotatilan myötä, ja Kajaanissakin kuolleisuus kasvoi voimakkaasti. Annan isä Diedrik kuoli 20.9.1742. Annan kerrottiin myöhemmin jopa toivoneen isänsä kuolemaa, jotta hän pääsisi elämään vapaampaa elämää.  

Anna Trolin katselemassa kotinsa ikkunasta Kajaaninjoelle. Kuva: Ville Penttinen

Venäläinen kapteeni Scheraeff asui Trolinien luona. Hän mieltyi Annaan ja kysyi tämän vanhemmilta, saisiko mennä naimisiin Annan kanssa. Vaikeiden aikojen myötä äiti oli ollut tähän myöntyväinen. Scheraeff antoi kultasormuksen kihlojen merkiksi, mutta kirkkoherra Backman ei pystynyt vihkimään kreikkalaiskatolista miestä ja luterilaista naista. Anna synnytti pariskunnan lapsen ennenaikaisena kuolleena heinäkuussa 1743. Pahat puheet epäilivät, että Anna olisi murhannut lapsensa. Tästä ei ollut tarpeeksi käräjillä todisteita ja Anna vapautui syytteistä. Kapteeni Scheraeff sai käskyn siirtyä Pietariin, eikä Anna kuullut hänestä enää. Pahat puheet kertoivat Annan seurustelleen samaan aikaan kahden muunkin venäläisen sotamiehen kanssa, mutta tästä ei ollut kuin sanoja todisteina.  

Anna lähti puheita karkuun Tukholmaan kesäkuussa 1744. Siellä hän tapasi aseistusmestari Colvinin. Pari olisi tahtonut mennä naimisiin, mutta Annan äiti kielsi tämän. Tukholmasta palatessaan syyskuussa 1745 Anna tutustui laivalla oululaiseen kauppias Neoviukseen, joka teki eroa aiemmasta karanneesta vaimostaan. Hänelle ei ollut myönnetty vielä virallista eroa, mutta siitä huolimatta Anna ja Neovius tekivät Hailuodossa avioliittolupauksen 25.10.1745. Joulukuun alussa Anna palasi Kajaaniin ja helmikuun 18. ja 19. välisenä yönä vuonna 1746 hän synnytti jälleen vauvan, omien sanojensa mukaan hänen ja Neoviuksen keskosen. Lapsenruumis kuitenkin löydettiin Annan kotikartanon ulkorakennuksen lattian alta. Annan piti tunnustaa tehneensä lapsenmurhan. Selvisi, että vauva olikin ollut täysiaikainen ja näin aseistusmestari Colvinin. Anna Margaretha Trolin tuomittiin ja teloittaja Mikael Dahl mestasi hänet Kajaanin Tullikalliolla 16. elokuuta 1746.

Lähteet: 

Claudelin H. W.: Kaupunkimme kaameat murhenäytelmät n. 200 vuotta sitten. Kajaani. 1934-1935.

Claudelin H. W. Kajaanin linnanneidon surullinen tarina. Kaleva, 06.12.1933.

Tyrkkö Martti: Kajaanin kaupungin historia II 1717-1809. 1947. Uusintapainos 1980.

Teksti ja kuvat: Henna Kettunen ja Ville Penttinen

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 17. Tyyne Alasalmi

(17.9.1896- 6.9.1959) 

Tyyne Vepsäläinen syntyi 17.9.1896 Uudellamaalla entisessä Pohjan kunnassa, joka on nykyään osa Raaseporin kaupunkia. Lapsuutensa ja nuoruutensa Tyyne vietti Savonlinnassa ja Joensuussa, sillä koti seurasi rautateillä työskennelleen Pekka-isän kulloistakin työpaikkaa. Vepsäläisten asuessa Savonlinnassa, Tyyne opiskeli talouskoulussa, mutta sieltä elämä johdatti hänet Helsinkiin ja kätilöopistoon.

Tyynen lisäksi kätilöopistosta valmistui 9.4.1919 yhdeksän muuta, joille esitettiin kysymys: ”Onko joukossa rohkeaa henkilöä, joka lähtisi töihin vaativiin olosuhteisiin Vuolijoelle?” Tyyne päätti ottaa haasteen vastaan, mutta saavuttuaan uudelle kotipaikkakunnalleen, tiedetään hänen tuumanneen seuraavaa: ”Täällä minä en laukkuani pura.” Itä-Suomen kaupungeissa varttuneelle ja juuri Helsingistä muuttaneelle nuorelle naiselle Vuolijoen hiljaisuus oli suuri kulttuurishokki.  

Tyyne Alasalmi. Kuva: Riihipiha-museon kokoelma.

Asunto uudelle kätilölle löytyi Kontiolan talosta ja pian hän ystävystyikin Vuolijoen naisväen kanssa. Muutama vuosi Vuolijoelle asettumisen jälkeen Oulun lääninhallitus valitsi neljän hakijan joukosta Tyynen ylläpitämään synnytyslaitosta Kajaaniin. Noin vuosi tämän synnytyslaitoksen perustamisen jälkeen Tyyne avioitui 3.8.1924 Yrjö Alasalmen kanssa. Tuore aviomies ja avioliitto tiesivät sitä, että oli aika palata rakentamaan elämää Vuolijoelle. Tyyne Alasalmi palasi kätilön toimeen Vuolijoelle lokakuussa 1925. Kätilönä toiminen Kainuussa sata vuotta sitten oli raskasta työtä. Synnytykset hoidettiin tavallisesti kotioloissa ja kätilön piti synnytyksen alettua rientää paikalle ajasta ja paikasta riippumatta.  

Tyyne Alasalmen käyttämiä kätilön työvälineitä.

Alasalmille valmistui Päivärinteen talo marraskuussa 1926. Lapsia perheeseen syntyi kuusi vuosina 1926–1935, mutta vanhempien suureksi suruksi Aira-esikoinen menehtyi jo vuoden ikäisenä 18.4.1927. Perheen ja töiden lisäksi Tyyne Alasalmi toimi aktiivisesti Vuolijoen Lotta Svärd -paikallisosastossa, jonka johtokuntaan hän kuului jo 1920-luvulla. Töiden, lottatoiminnan ja arjen yhdistäminen ei ollut aina ongelmatonta. Toisinaan tilanne oli sellainen, että öisen synnytyksen hoidettuaan Tyyne riisui aamulla kätilönpukunsa ja vaihtoi sen heti lottapukuun. Tämä tarkoitti myös sitä, että lapsien tuli aikuistua varhain ja kantaa vastuuta arjen pyörittämisestä.   

Isänmaan puolustaminen oli perheen yhteinen asia, sillä Yrjö Alasalmi toimi Vuolijoen Suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Sotavuosina Tyynen tehtävät lisääntyivät entisestään. Hän toimi muun muassa Kansan avun johtajana, Mannerheim-Liiton sotakummiasiamiehenä, lottatehtävissä muonituspäällikkönä, rahastonhoitajana ja invalidiyhdyshenkilönä.   

Kätilön työvälineitä.

Kätilön työssä tapahtui muutos 1950-luvulla, kun vastaanotto ja äitiysneuvola siirtyivät uudelle Terveystalolle. Osa synnyttäjistä saatettiin viedä myös autolla Kajaanin synnytyslaitokselle. Tyyne Alasalmi jäi ansaitulle eläkkeelle vuonna 1958, mutta jo vuotta myöhemmin hän menehtyi Oulun Diakonissalaitoksella 6.9.1959. 

Lähteet: 

Alasalmen sukuseura ry: Johan Ungerin jälkipolvet  

Iikka Alasalmen ja Heljä Haatajan haastattelu Vuolijoella 4.10.2023  

Kajaani 25.6. ja 9.7.1923           

Kätilölehti no. 4. 1919.  

Rakasta maata ja kansaasi – Kainuun Lotta Svärd 1921–1944   

Teksti: Jarkko Kauppinen

Kenttäradan monet kasvot -näyttely. Throwback thursday!

Kenttäradan monet kasvot -näyttely pidettiin Kainuun Museossa 11.10.2020-31.1.2021. Näyttelyn nimi juontaa juurensa Jaakko Heikkisen saman nimiseen pro gradu -tutkielmaan. Näyttelyn keskeisenä ajatuksena oli valottaa mm. suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisten sotilaiden välisiä suhteita ja sotavankien oloja kenttäradan rakennustyömaalla Kainuussa ja Koillismaalla.

Näyttelyn mahdollisti laaja yhteistyöverkosto, johon lukeutui eri yhteisöjä ja yksityishenkilöitä. Sota-aikaisia esinelöytöjä, valokuvia ja rekvisiittaa saatiin lainaksi mm. Hyrynsalmen Vanhalta asemalta ja Suomussalmen Pesiön linnasta. Ammattiopisto Riverialla oli merkittävä rooli lavasteiden ja AV-sisällön tuotannossa. Tätä nykyä yhden palan Kenttärata-näyttelyä voi nähdä Kainuun Museon perusnäyttelyn tervahuoneessa, jossa  on taitelija Annamaari Hyttisen maalaama maisema Suomussalmen Saarinen-järveltä. Kyseillä paikalla sijaitsi toisen maailmansodan aikana saksalaisten majoitusparakki. Kohde Kyppi.fi-palvelussa: https://www.kyppi.fi/to.aspx?id=112.1000030245

Kainuun sotahistoriallisista kohteista voit lukea lisää seuraavasta linkistä: Toisen maailmansodan sotahistoriakohteet Kainuun maakuntakaavoituksessa

Teksti: Jarkko Kauppinen

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 16. Tiina Matero os. Väisänen

 

Tiina Matero os. Väisänen  

(26.6.1873-31.10.1923)  

Myrkky-Tiina on suurin rikollinen, joka Kainuun kihlakunnassa tunnetaan. Puolangalla ja Hyrynsalmella vuosina 1873–1923 elänyt Tiina Matero piti huolen siitä, etteivät kyläläiset eläneet liian vanhoiksi. Myrkky-Tiinan kerrotaan myrkyttäneen ainakin yhdeksän ihmistä Kytömäen kylällä ketunmyrkkystrykniinillä. Tiinalla oli tapana murhata vanhempia naisia ja miehiä, tai odottaa nuorempien uhriensa sairastumista. Näin uhrien kuolema ei niin herättänyt huomiota. Tiina toimitti uhrille aluksi pienen myrkkyannoksen, joka teki hyvin sairaaksi ja lopulta sekoitti tappava annoksen. Tiinan käytäntöihin kuului myös, että hän varoitti vihamiehiään sanomalla etukäteen: ”Et ole pitkäikäinen”. 

Myrkky-Tiina. Kuva: Tiina Väisänen.

Tiinan kerrotaan olleen ulkonäöltään pieni mutta ronski nainen, häijyn näköinen ja katseen kammotusta herättävä. Kerran markkinoille mennessään Tiinan mies oli ajanut hevosta kuskipukilla ja Tiina oli istunut korkealla reessä suuri hopeinen kaulakoru kaulassaan. Tiina sortui tarinoiden mukaan elämänsä aikana varastelemaan. Hän myös herätti pelkoa, ja tarinoiden mukaan, vaikka Tiinan tiedettiin olleen varkauksien takana, häntä ei uskallettu ilmiantaa. Tiinan ja hänen perheensä elämänsä ei ollut kovinkaan yltäkylläistä, mikä tietysti kannusti rikolliseen toimintaa. Tiinan ensimmäinen mies oli torppari, mutta mitä ilmeisimmin melko vähävarainen, sillä esimerkiksi vuonna 1913 perheen kerrotaan saaneen satunnaisesti Hyrynsalmen vaivaishoidon rahallista avustusta ilman sairauden syytä.  Myrkky-Tiina oli sarjamurhaaja, mutta myös vaimo ja kahdeksan lapsen äiti. Heidän suvussaan kerrotaan olleen pirujen riivaamia naisia ennenkin – Tiinan isomummon kerrotaan olleen hirveä ihminen, noitamuori, joka näki piruja. Kuolemaa tehdessään hän kaivoi sormella oman silmänsä päästään, nakkasi sen lattialle huutaen: ”Tuossa on pirulle!”

Tiinan ensimmäinen aviomies oli Aapeli Matero (s.1868). Aapelin äiti Riitta Joosepintytär oli kerran vihoissaan sylkäissyt Tiinan vesipataan ja tästä Tiina nuorikkona miehelässä raivostui ja uhkasi, ettet anoppi toista kertaa enää minun pataani sylkäise. Tiina heittäytyi kuitenkin katuvaiseksi ja ehdotti sovintokahveja. Kahvit juotiin sillä seurauksella, että vanha emäntä kuoli.  Tiina oli sekoittanut kuppiin ketunmyrkkyä, jota oli löytänyt talon edesmenneen ketunpyytäjäisännän varastosta. Anopinmurha oli tiettävästi Tiinan ensimmäinen murha, vuosi oli 1893. Mitä ilmeisimmin Tiinan toinen murha tämän jälkeen oli Riihelän talon isäntä samalta kylältä Kytömäestä, Tuomivaaran rinteiltä. 

Myöskään Tiinan aviomies Aapeli ei elänyt kaidalla polulla. Hän oleskeli pitkiä aikoja metsissä metsästellen ja kalastellen, mutta sortui myös varastelemaan toisten verkkoja ja pyydyksiä.  Mies tuomittiin useampaan otteeseen vankilaan varkauksista, mutta yhdeltä vankilareissulta vapauduttuaan hän ei uskaltanut enää kotiin. Aapelin korviin oli kantautunut, että Tiina saattaisi mahdollisesti tappaa hänet. Ehkä Aapeli oli kuullut myös huhua siitä, kuinka Tiina oli mennyt kihloihin jo uuden miehen, Raatekankaan torpan nuoren isännän Kallen kanssa. Aapeli asettuikin työmieheksi Oravivaaran kylään Keskitaloon. Tiina sai kuitenkin tietää entisen puolisonsa olinpaikan, ja lähetti tälle tehdasvalmisteista suutupakkaa. Aapeli söi tupakkaa, tuli hirveisiin tuskiin ja kuoli. Tiinan toimesta purutupakassa oli mausteena ketunmyrkkyä. Tällöin elettiin vuotta 1920, Aapeli oli kuollessaan viidenkymmenenkahden ikäinen.

Saman vuoden lopulla, kun Tiinan entinen mies oli kuollut tupakkaan, Tiina tuomittiin uuden miehensä Kallen kanssa kuukausiksi vankilaan viinan keitosta ja myynnistä. Tiinan tuomio kesti 8 kuukautta ja Kallen 5 kuukautta. Samoilla välikäräjillä myös Tiinan poika, 22-vuotias nuorimies Oskari, sai sakkoja viinan lahjoittamisesta. Kaikille Tiinan lapsille ei kuitenkaan rikollinen elämäntapa periytynyt. Tiinan esikoisesta Jaakko Hermanista varttui työmies, ja hän kävi jääkärikoulutuksen Saksassa toimien joukkueenjohtajana sisällissodassa. Myöhemmin Jaakosta tuli vanhempiensa rikollisesta taustasta huolimatta myös poliisikonstaapeli. Hän avioitui Hilma Adolfiinan kanssa, ja vaihtoi sukunimensä Materosta Kanervaksi. Jaakko kaatui talvisodassa Kuhmon taistelussa.

Raatekankaan miehet keittivät ammatikseen viinaa, niin myös Tiinan toinen kihlattu torpan isäntä Kalle. Nimismies Claudelin kävi tutkimassa näitä viinanpolttolaittomuuksia, ja tapasi tällöin myös Tiinan. Tiina oli ollut kohtelias ja tarjonnut nimismiehelle kahvia. Nimismiehen tästä kieltäytyessä Tiina kuitenkin raivostui ja kirosi kuin raivotar. Hän uhkasi, ettei nimismies ole enää kauan elossa. Tiinalla oli myös ase, joka poliisien piti ottaa häneltä tilanteessa nopeasti pois. Tiinan kihlattu määrättiin vankilaan viinanpolton vuoksi. Miehen ollessa vankilassa Raatekankaan vanha isäntä, Aukusti Ollinpoika Kemppainen, kuoli helmikuussa 1921. Tiina oli kertoillut kylillä myös nuoren isännän, eli oman miehensä, saavan usein kovia sisäisiä tautikohtauksia, ja että hän pelkäsi miehensä kuolevan hetkellä millä hyvänsä. Näiden puheiden perusteella uskottiin, että Tiinalla oli aikomus myrkyttää myös uusi miehensä lähiaikoina.

Kun nimismies Claudelin kuuli vanhan, siivon ja ahkeran Aukusti-isännänkin kuolleen, hän vaati uhrille tehtävän ruumiinavauksen. Se todisti, että uhri oli nauttinut ketunmyrkkyä. Lisäksi selvisi, että uhria oli kiusattu ja pahoinpidelty ennen kuolemaa. Kun Tiina kuuli ruumiinavauksesta, hän uhkasi ampua poliisiviranomaiset ja itsensä. Poliisi antoikin Tiinan ymmärtää, että Raatekankaan vanha isäntä oli kuollut tutkimusten mukaan luonnollisesti. Sitten poliisi meni verolippujen kanssa tupaan muka veroja perimään, ja nappasikin sisällä Tiinan käsirautoihin. Käräjäkäynnin aikana Tiina ei kertaakaan sotkeutunut puheissaan, vaan puolusti itseään harvinaisen kylmäverisesti ja viisaasti. Oikeudenkäynnin aikana Kajaanin kihlakunnan vankilassa hän kuitenkin yritti hirttää itsensä. Murhat paljastuivat ja Myrkky-Tiina tuomittiin elinkautiseen kuritushuonevankeuteen. Hänelle luettiin tiistaina oikeuden päätös, ja keskiviikkona Tiina oli jo kuollut. Viimeiseksi Tiina tappoi myös itsensä syömällä vankilan pesutuvassa lipeäkiveä. Kukaan murhaajan sukulaisista ei halunnut noutaa vainajaa, joten ruumis lähetettiin Helsinkiin tieteellisiä tutkimuksia varten. 

Myrkky-Tiina. Kuva: Ville Penttinen

Myös yhtä Tiinan lapsista, Hilma Kemppaista, syytettiin avunannosta Aukustin murhaan. Oikeudenkäynnissä Hilma kertoi, että oli nähnyt, kun äitinsä oli sekoittanut kahviin jotakin. Sitten hänen oli pitänyt tarjoilla kahvi Aukustille, ja tämän hörpättyä kahvia oli vanhan isännän suusta alkanut tulla vaahtoa. Kuolema oli näyttänyt kivuliaalta. Tiina ei ollut kohdellut vanhaa isäntää hyvin aiemminkaan. Hän oli pitänyt tätä ulkona pakkasella, ei ollut antanut isännälle tarpeeksi ruokaa ja Aukustin kehossa oli muitakin kidutuksen merkkejä, kuten pistojälkiä. Hilma kertoi, että oli kehottanut äitiään, että tämä myöntäisi kaikki rikoksensa. Tiina ei koskaan näitä kuitenkaan myöntänyt. Hilma armahdettiin syytteestä avunantoon. Hilma oli Aukustin murhan tapahtuessa 18-vuotias nuori nainen.

Vuonna 1917 työväenpuolue oli saanut vihiä Tiinan viinatehtaasta Lamminvaaralla. He lähettivät miesjoukon hävittämään koko viinatehtaan ja viinankeittopadankin. Tästä Tiina kantoi vihaa miehiä kohtaan. Hänen kerrotaan käyneen usein yhden näistä miehistä, Oskari Moilasen, kodissa. Tiina käyttäytyi hyvin kohteliaasti, tilanteita seuraillen. Hänen epäiltiin etsivän tilaisuutta myrkyttää Oskari. Kun Oskari oli kerran niityllä työtouhuissa Kytömäen kylässä, Tiina oli hiipinyt sinne ja nähnyt pienen tytön keittävän työmiehille kahvia. Tiina oli kysynyt tältä, että onko Oskarilla tapana pitää suutupakka liivin lakkarissa. Tiinan uskotaan koettaneen laittaa tupakkaan ketunmyrkkyä. Yrityksistään huolimatta Tiina ei onnistunut murhaamaan Oskaria. Kun häntä kuljetettiin vankilaan, hänen kerrotaan kironneen vanginkuljettajalle, kun ei ehtinyt kostaa Oskari Moilaselle.

Lähteet:

- Hiltunen Satu: Hevosenkengän muotoisia päiviä : hyrynsalmelaisia tarinoita ja uskomuksia 20. vuosisadalta. Väskylä Ry: Korpikansan perinteet elämään -hanke 2004.

- Koti-Kajaani 27.-28.6.2009.

- Kaiku 24.04.1923.

- Kainuun Työväen Lehti 23.12.1920.

- Kajaanin lehti 18.05.1914.

- Myllyniemi Satumaarit: Korpimuseo - matka Ylä-Kainuun maagisiin maisemiin. Hyrynsalmen kunta. 2013.

- Väisänen Heino: Kainuun kansan vaiheita II. 2002.

- Yle.fi: Kuolemanlinnut ja kirkkomaalla vaeltavat sielut – Tarinat levottomista vainajista olivat aikansa kauhuviihdettä.  Korhonen Tiia. 24.8.2017.

- Teksti ja kuvat: Henna Kettunen, Ville Penttinen ja Tiina Väisänen. 

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 15. Hilja Gestrin

 

(28.4.1882 - 14.8.1963) 

Hilja Kainulainen leikki lapsena sisarensa Lahjan ja muiden sisarustensa tavoin Kuhmon mahtavissa metsissä ja koskissa Tuupalan kotipihan tuntumassa. Hän aloitti koulunkäyntinsä Kuhmoniemen kansakoulussa ja lukion hän suoritti Oulun jatko-opistossa kirjoittaen ylioppilaaksi vuonna 1902. Seuraavana vuonna hän aloitti opinnot Suomen Polyteknillisessä Opistossa Helsingissä, ja valmistui arkkitehdiksi korkein arvosanoin vuonna 1907.

Opiskelujen ohessa Hilja kävi piirtämässä ja maalaamassa Ateneumissa. Hänen mielestään taiteilijan ammatti olisi ollut liian riski valinta, mutta akvarellimaalauksesta tuli hänelle elinikäinen harrastus. Valmistuttuaan hän pääsi Tampereelle arkkitehti Wivi Lönnin toimistoon avustajaksi. Tuo aika oli toimiston kiireisintä aikaa. Heti aluksi Hilja saikin avustaa muun muassa Tampereen paloaseman suunnittelussa. Ei tiedetä, paljonko hän pääsi avustajana vaikuttamaan suunnitelmiin. Kauppaoppilaitoksen kilpailupiirustusten uudenlainen käsiala viittaa siihen, että Lönnin toimiston nuori apulainen olisi päässyt huolehtimaan ainakin suunnitelman puhtaaksi piirtämisestä. 

Wivi Lönn on kiitellyt Hiljaa taidosta ja ahkeruudesta. Hilja Gestrinin merkittävin arkkitehtuurinen työ on muutospiirustukset Kruununmakasiinista Tampereen taidemuseoksi vuonna 1930. Vaatimattomasta rakennuksesta hän suunnitteli hyvin tarkoitustaan vastaavan ja tyylikkään museotilan. Muutoin hänen arkkitehdintyönsä jäi määrältään vähäiseksi. 

Vuonna 1911 Wivi Lönn lopetti työskentelyn Tampereella. Samana vuonna Hilja Kainulainen solmi avioliiton tamperelaisen liikemiehen, agronomi Werner Mauritz Gestrinin (1876-1952) kanssa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä. Hiljan harrastuksiin kuuluivat kielitunnit, viulunsoitto, posliinimaalaus ja koruompelu. Ajalle tyypilliseen tapaan porvarispiirien perheenäidin paikka oli kotona. Hilja toimi opettajana, vaikkakin ilmeisesti aluksi perheeltään salaa. Hän toimi piirustuksen opettajana Tampereen Suomalaisessa Yhteiskoulussa joitakin vuosia, sekä eri aineiden opettajana Tyttöjen ammattikoulussa. 

Hilja Gestrin sekä lapset Marjatta ja Vappu kotona Finlaysonin pikkupalatsin salissa 1922. Kuva: Hämeen Museon valokuva-arkisto, Werner Gestrin. 

 

Hilja Gestrin oli aktiivinen myös yhdistystoiminnassa. Hänet valittiin jo vuonna 1911 ensimmäisenä naisena jäseneksi Suomenkielisten Teknikkojen Seuraan. Erityisesti hän oli Tampereen taideyhdistyksen aktiivinen jäsen vuodesta 1909 alkaen ja hänet nimitettiin yhdistyksen kunniajäseneksi vuonna 1948. Hilja toimitti yhdessä Eva Somersalon kanssa kirjan Esiliina (1934) luoden esiliinamalleille työpiirustukset. 

Hilja Gestrin viihtyi erityisesti kauniilla Pyynikillä ja vesistöjen ääressä. Kun talvisin Tampereella jäädytettiin Pyynikin näkötornilta jyrkkään rinteeseen vauhdikas mäki kelkoille, oli koskenlaskujen karaisema Kainuun tytär sen rohkeimpia laskettelijoita. Vaikka Tampereesta tuli Hiljan rakas kotikaupunki, Tuupalan savusaunan lämpöä ei hänen mielestään hämäläinen löyly koskaan pystynyt korvaamaan. 

Lähteet: 

- Aamulehti, 27.09.1929 ja 02.10.1938. 

- Emäntälehti. Martta-yhdistyksen äänenkannattaja, 01.03.1933. 

- Juvonen Anneli, 1984. Tampereen taidemuseo 50 vuotta. 

- Suomen tyttö, 01.01.1934. 

- Tampereen Sanomat, 04.05.1930. 

- Tampio Hilkka, 2023. Muistiinpanot. 

- Teknillinen Aikakauslehti 1/1913.

Teksti ja kuvat: Henna Kettunen ja Hämeen Museo.

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 14. Lyydia Leinonen "Niittylän Lyyti"

11.7.1898 -28.12.1983 

Lyydia Maria Leinonen syntyi Onnenmättäällä Paltamon Vaarankylällä maanviljelijä Paavo Leinoselle ja Kaisa Stiina os. Hukkaselle. Lyyti oli kuudesta lapsesta nuorimmainen. Paavo-isä oli taitava suksentekijä, jonka suksia myytiin Oulun markkinoilla. Koti oli savupirtti ja tilalla pidettiin kolmea lehmää. Lyytin sedän perhe asui myös Onnenmättäällä, niin että kylmä eteinen erotti veljesten kodit toisistaan. Lyytin lapsuudessa oli tapana kokoontua toisen perheen luokse tarinoimaan - välillä niinkin pelottavia juttuja, että lasta pelotti juosta kylmän eteisen läpi oman kodin puolelle. Lyyti muisteli, että lapsuudessa Vaarankylällä kuului sudenulvontaa. 

Lyydia Leinonen. Kuva: Raili Leinosen kokoelma.

Paavo-isä kuoli Lyytin ollessa seitsenvuotias. Leski Kaisa Stiina löysi uuden puolison muutaman kilometrin päästä Niittylästä, samoin leskeksi jääneen Jaakko Karjalaisen. Niin Kaisa Stiina muutti vielä kotona asuvien lapsiensa kanssa Niittylään. Lyyti meni nuorena piikomaan, mistä nuori piika sai Viljo-pojan jo vuonna 1913 ja Lyyti palasi Niittylään. Seuraavana vuonna isäntä Jaakko menehtyi, jolloin Lyytin veli Johannes, jota Jussiksi sanottiin, otti vastuun Niittylän tilasta. Siellä Lyyti ja Jussi elivät koko elämänsä. Talossa asui myös Lyytin poika Viljo ja taloon tuli myöhemmin myös miniä. Miniä sai hoitaa navettatyöt, Lyyti hoiti talon työt. Lyytin elämä päättyi talvisena iltayönä Niittylässä sairaskohtaukseen. 

Mikä ei Lyytiltä käynyt ei käynyt keltään. Lyyti oli jo pikkulapsena isäänsä seuraten päättänyt valmistaa sukset. Hän valmistikin oivan parin ja niitä seurasi monet esineet, kuten tuolit, jakkarat, penkit ja tiinut. Lyyti teki kovasti kaikkia talon töitä niin pöllimetsässä kuin maantiellä, hevosmiehen hommissa, heinänniitossa ja halkoja hakaten. Heinätöissä piti olla kolmet heinät yhtaikaa ilmassa. Kun talon miehet olivat savotassa, Lyyti pärjäsi töissä ilman vaikeuksia. Lyyti oli niin taitava kalastaja, että se herätti kateuttakin. Läheiseltä Vehkapurolta nousi purotaimenta ja järviltä nousi kalaa verkolla. Lisäksi Lyyti taisi myös perinteiset naisten työt, esimerkiksi villankehruun. Lyyti marjasti niin, että riitti torille myytäväksi asti. Hän leipoi kukot, rieskat, piirakat ja juustoleivät. Pyykki pestiin puron rannassa muuripadassa. Silloin naapurista paikalle saapui myös Reeta-ystävä, jonka kanssa parannettiin samalla rupatellen maailmaa. 

Lyydia Leinonen. Kuva: Raili Leinosen kokoelma.

Lyyti hoiti paitsi talon myös ihmiset. Hän hoiti omaa lastaan ja lapsenlapsia, talon kasvattityttö-Mantaa, sekä omaa äitiään kun tämä iän myötä dementoitui pahoin ja välillä karkailikin. Kun rautatietä rakennettiin, Niittylässä asui rautatieläisen perhe. Kun vanhemmat olivat töissä, Lyyti hoiti tämän perheen lapsia. Kirkkopyhinä Lyyti matkusti Paltaniemelle. Hän kävi myös maatalousnäyttelyissä ja Kajaanin torilla markkinoilla. Torilla Lyyti osasi pitää puolensa ja pistää vastaan, nimittäin silloin kun Lyyti suuttui, suuttui hän myös tulisesti. 

Lähteet:

- Kajaanin Lehti, 02.11.1904 ja 14.11.1906.

- Kotiseutulehti Paltamo 4.1.1964.

- Leinonen Raili. Haastattelu. 9.1.2024.

- Paltamon ekomuseon www-sivut. Viitattu 1.2.2024.

Teksti ja kuvat: Henna Kettunen ja Raili Leinosen kokoelma.

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 13. Kaisa-Reeta Tormulainen

(22.9.1842- 5.12.1920)

Kansanparantaja ja tietäjä Kaisa-Reeta Tormulainen tunnettiin myös nimillä Hautamäen muori ja Aaron Kaisa-Reeta. Hän syntyi Mainualla 22.9.1842 Antti ja Liisa Tormulaisen (os. Levoska) perheeseen, ja oli näin perheen viidestä lapsesta vanhin. Hän avioitui vuonna 1865 Aron Kaipaisen kanssa ja perheeseen syntyi seitsemän lasta. Ajalle poikkeuksellisesti Kaisa-Reeta tapasi käyttää tyttönimeään Tormulainen.

Kaisa-Reetan jäätyä leskeksi 1870-luvulla, elämä jatkui Murtomäen Hautamäen talossa, jossa hän harjoitti kansanparantajan ammattia. Kuten tavallista, tässäkään ammatissa ei päässyt rikastumaan. Palkka koostui pienistä rahapalkkioista tai saattoipa joskus maksusta käydä pullo pontikkaa, jonka Kaisa-Reeta käytti rohtojen valmistukseen. Ainakin 1880-luvun jälkimäisellä puoliskolla Kaisa-Reeta kamppaili taloudellisten ongelmien kanssa, sillä Aronilta jääneitä perintömaita määrättiin pakkohuutokauppaan maksamattomien kruununverojen takia.

Hautamäen talossa oli muutama lehmä, jotka tarjosivat lisäsärvintä ruokapöytään. Uusia isäntiäkin taloon olisi ollut tulossa, mutta Kaisa-Reetan tiedetään tuumanneen miehistä seuraavaa: ”En huoli juoposta enkä laiskasta. Jos en sellaista saa, joka mun hoitaa, niin hyh, perhana.”  

Samuli Paulaharjun ottama kuva Kaisa-Reeta Tormulaisesta noin vuodelta 1915-1917. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto. 

Samuli Paulaharju on kuvaillut Kaisa-Reeta Tormulaista seuraavasti Kainuun mailta: kansantietoutta Kajaanin kulmilta -teoksessaan: ”Oikein päätietäjä Siinä on muori, mutta tanakka ja terhakka, vaikka onkin kohta kahdeksissakymmenissään. Jo siinä äkkinäinen melkein pelästyy, kun piippusuinen akka päästää äänen kuin torvesta, karjaisee oikein, oikein karkeasti ja vielä terästää puhettaan epälukuisilla perhanoilla ja perkeleillä ja kaikilla mahdollisilla rumanhengen nimityksillä, niin että melkein tulikiveltä kärähtelee.”

Kaisa-Reeta oli arvostettu tietäjä ja parantaja, joka hallitsi kansanomaisten yrttilääkkeiden valmistuksen, kuppauksen, hieronnan, jäsenien niksauttelun ja manipuloinnin. Potilaiden hoito suoritettiin tavallisesti saunassa: parannusoppinsa hän oli saanut vanhemmiltaan, aviomieheltään sekä muilta tietäjiltä Murtomäen, Sotkamon ja Kiuruveden suunnalta.  Hautamäen muorin maine kiiri kauas, sillä potilaita saapui Etelä-Suomea ja Viipuria myöten. Vakavilta sairauksilta hän ei välttynyt itsekään, sillä lavantautia hänen kerrotaan sairastaneen viisi kertaa ja ruttoa kerran yli kuukauden. Kaisa-Reeta Kaipainen (os. Tormulainen) menehtyi kotonaan Murtomäen Hautamäessä 5.12.1920.

Kaisa-Reeta Tormulaisen eli Hautamäen muorin kertomia uskomustarinoita

-          Kalmanväki. Kalman väellä on tavattoman monia nimityksiä. Kööpelit, keikkaat, kirkonväki, ne on semmoisia kuvatuksia. On niitä kuoleman jälkeen liiaksikin. Ne on perkeleen enkeleitä. Kajaani. Paulaharju, S. 7659. 1917. Kaisa-Reeta Tormulainen. SKS, Helsinki.

-          Tervas Jussilla oli nytykät taskussa, vaatenytykät kolmelta kirkkomaalta otetut. Tietäjät niitä ottavat ja sanovat ottaessa: “noskoot seittemän äitin lapset yhellä kerralla!” Arkun ottavat auki ja ruumiin tomua – kun on ruumis marännyt - kolme kertaa ottavat, hopearahalla nostavat ja panevat hopeaa sijaan. Käyvät sitten yöllä lampaita kerimässä niille vuoteiksi, kolmeen nytykkään panevat. Niin saa itselleen keikkaat, joilla voi teettää kaikenlaista. Mutta pitää osata niitä hallita ja laittaa vuoteita. Kajaani. Paulaharju, S. 7679. 1917. Kaisa-Reeta Tormulainen. SKS, Helsinki.

-          Kirkonväki nytykkä se oli, joka oli rauniossa saunan kiukaan kivien välissä. Punaisella langalla oli ristiin siottu, kolmenlaista vaatetta, hurstia, villavaatetta ja liinavaatetta, ja punaista rauvanruostetta sisässä. Oli yritetty pilata niillä. Kajaani. Paulaharju, S. 7692. 1917. Kaisa-Reeta Tormulainen. SKS, Helsinki.

-          Riihi oli täynnä näkymättömiä, jotta ihan lakeen koski pää, jotta ei sinne mahtunut. Mutta kun alkoi veisata ne toiset kun meni sinne riiheen, niin ne hävisi ja meni pois. Toiset niitä ei nähneet. Niitä oli silmäpuolia ja käsipuolia ja jalkapuolia ja mustia. Kajaani. Samuli Paulaharju 7696. 1917. Kaisa-Reeta Tormulainen. SKS, Helsinki

-          Hauvalle kun mentiin (kerran) niin se (tietäjä) pyyhki silmät, jotta mie aloin nähä siitä keikkaita. Semmoisilla nytyköillä vain sipaisi silmät. Jos itse olisin heti ehtinyt pyyhkäistä, niin olisin saanut pois. Mutta kun en pyyhkäissyt, niin oli keikkaita. Oli kaikki paikat väkeä täynnä, hevosen selkäkin. “minkä perkeleen minä teen täällä!” ajattelin. Mie kun otin uunin luuvan ja panin palamaan ja sanoin, jotta “siinäkös te nyt majapaikan otatte!” Mutta ukko nauroi vain ja sanoi: “on isännällä väkeä.” Kajaani. Samuli Paulaharju 7703. 1917. Kaisa-Reeta Tormulainen. SKS, Helsinki.

-          Antikkalassa ei teurastettu isännälle lehmää. Mutta sen jälkeen alkoi mennä joka vuosi lehmä jonkun vahingon kautta. Silloin teurastivat lehmän ja veivät sorkat ja päät hautausmaalle isännän haudan päälle, jotta tässä tämä nyt on. Sitten heittivät lehmät kuolemasta. Kajaani. Samuli ja Jenny Paulaharju 17656. 1932. Kaisa-Reeta Tormulainen, mp. 1915. SKS, Helsinki.

Kaisa Reeta Antintytär Tormulainen  (22 September 1842–5 December 1920) 

Kaisa-Reeta Tormulainen was born in Mainua close to Kajaani. She got married at 23 and had seven children. 

Tormulainen worked as a folk healer. She was a well-known wise woman and healer who received clients even all the way from Southern Finland. She knew how to make herbal medicine, practice cupping and massage. She usually took care of her clients in the sauna. Tormulainen learned her skills from her parents, her husband, and other local sages. 

Lähteet:

- Geni.com Kaisa Reeta Antintytär Tormulainen. https://www.geni.com/people/Kaisa-Reeta-Tormulainen/6000000030384164464 1.11.2023  

- Kainuun Työväen Lehti. 16.12.1920

- Miilu-lehti. 16.11.1988 

- Samuli Paulaharju: Kainuun mailta: kansantietoutta Kajaanin kulmista

- Suomalainen Wirallinen lehti 4.1.1889

- Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Helsinki 

- Yle Areena: Kansanparantaja Hautamäen Muori (Kaisa-Reetta Tormulainen) https://areena.yle.fi/podcastit/1-50413352   1.11.2023

Teksti ja kuva: Jarkko Kauppinen, Kainuun Museon kuva-arkisto