Historia on vaarassa

Työskentely kotiseutumuseossa voi saada aikaan näinkin filosofisia pohdintoja, alla Puolanka-Pirtin kesän museoassistentin Eetu Heikkisen mietteitä museotyön ohessa.
 
Ensimmäinen luku

Tietoa menneisyydestä on aina mahdollista käyttää väärin. Etenkin nykyaikana, jolloin erilaiset valemediat vaanivat lukijoita sosiaalisessa mediassa, historiantuntemus ja kriittinen medianlukutaito ovat tärkeimpiä kuin koskaan. Tämä ei koske vain valemedioita, sillä epäilyttävää toimintaa löytyy myös virallisilta tahoilta. Suurta huolta onkin herättänyt esimerkiksi nykyisen Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin harjoittama retoriikka ja politiikka. Trump ja hänen lähipiirinsä vaikuttavat elävän omassa maailmassaan, jota hallitsevat merkilliset faktat. He ovatkin välillä väittäneet kivenkovasti vastaan, vaikka tosiasiat selvästi kertovat jotain muuta.
 
Asiantuntijoiden mukaan elämme faktojen jälkeisessä post-faktuaalisessa ajassa. Jos vaihtoehtoiset faktat mellastavat nykypolitiikassa, ne voivat löytää tiensä myös historian tulkintaan ja tutkimukseen. Näin onkin jo tapahtunut Yhdysvalloissa. Holokaustin muistopäivänä (vainojen uhrien muistopäivä 27.1) Valkoinen talo julkaisi lausunnon, jossa antisemitismiä tai juutalaisten vainoja ei mainittu lainkaan, vaan siinä painotettiin muita uhreja. Modernin juutalaisten historian professori Deoprah Lipstadt kirjoitti The Atlantic -lehteen artikkelin aiheesta. Hänen mukaansa tällainen ajattelu on kytköksissä antisemitismiin. Valkoisen talon strategisten kommunikaation johtaja, Hope Hicks, puolusti julkaistua lausuntoa. Hänen mukaansa Valkoinen talo oli toiminut kattavalla tavalla, ja lausunto ansaitsi kehuja. Hicks mainitsi asiasta tiedustelluille artikkelin, jossa harmiteltiin miten holokaustin muut uhrit yleensä unohdettiin. Lipstadin mukaan tällaisen argumentin pohjavireenä on ajatus, jonka mukaan juutalaiset ”varastavat” holokaustin itselleen. Kyseessä on valheellinen väite, joka on Lisptadin mukaan havaittavissa anti-semitismissä. 

On totta, että monet ihmiset ja ihmisryhmät kärsivät ja kuolivat natsien hirmutekojen alla. Esimerkiksi romaniväestö oli erinäisten vainojen kohteena. Lipstadin mukaan näissä on kuitenkin tärkeä ero. Romaneja kyllä vainottiin, mutta tämä politiikka oli vähemmän järjestäytynyttä. Joissain paikoissa he saivat elää rauhassa ja jopa palvella Saksan armeijassa. Holokausti taas oli systemaattinen tappo-ohjelma, joka kohdistettiin järjestelmällisesti juutalaisiin. Juutalaisia ei tapettu siksi, että he vastustivat natseja, vaan siksi että he olivat juutalaisia. Tämä erottaakin Lipstadtin mukaan holokaustin muista natsien harjoittamista hirmutöistä. Tätä pohtiessa kuulostaakin oudolta, ettei holokaustin muistopäivänä annetussa lausunnossa mainita juutalaisia tai heidän kokemiaan kärsimyksiä.

Lipstadin mukaan juutalaisten roolin pienentäminen tai vähättely puhuttaessa holokaustista on pehmeää holokaustin kieltoa. Siinä faktoja ei kielletä, mutta holokaustia vähätellään. Hänen mukaansa Valkoisen talon antamassa lausunnossa oli kaikupohjaa tämän kanssa. Lausunnossa ei kielletty faktoja, mutta holokaustin roolia muunnettiin kun juutalaisia ei mainittu. Valkoisen talon lausunnossa holokausti ikään kuin epä-juutalaistettiin. Lipstadin mukaan tämän on klassista pehmeää holokaustin kieltoa.

Toinen luku

Jos Valkoisen talon lausunnon kohdalla historiaa tulkittiin jonkin linssin läpi, niin Egyptissä eräitä historiallisia jaksoja on kokonaan poistettu. Kainuun Sanomissa ilmestyneessä kolumnissa nimeltä Historia katosi kouluista, vapaa toimittaja Päivi Arvonen kirjoittaa kuinka historianopetusta on muokattu Egyptissä:

”Egyptin opetusministeriö on päättänyt poistaa toisen asteen koulujen historian opetussuunnitelmasta maininnat 2011 kansannoususta ja vallankumouksesta, joka syrjäytti maata kolme vuosikymmentä hallinneen presidentti Hosni Mubarakin.”

Arvosen mukaan jatkossa oppilaille ei myöskään kerrota vuoden 2013 suurmielenosoituksista, ja islamistipresidentti Mohamed Mursin syrjäyttämisestä. Tulevassa historianopetuksessa käsitellään Egyptin historiaa vuoteen 1981 asti, jolloin Mubarakista tuli presidentti. Arvosen mukaan päätös ei yllätä Egyptin kansaa. Maassa on nimittäin totuttu siihen, että valtio voi väittää mustaa valkoiseksi. Arvosen mukaan päätös poistaa kansannousu historianopetuksesta heijastelisi mahdollisesti pelkoja siitä, että pettynyt, vihainen ja nälkäinen kansa voisi nousta myös nykyhallintoa vastaan. Arvonen kuitenkin epäilee muutoksen aiheuttamaa merkitystä, sillä valtion koulujen opetuksen laatu on niin heikkoa, etteivät oppilaat aina opi edes lukemaan ja kirjoittamaan.

Historia näyttäisi olevan vaarassa. Siitä on tulossa pelkkä vihkonen, johon vallanpitäjät voivat tehdä ”korjauksia”, poistaa asioita, viivata yli tai editoida sitä, jotta se sopisi paremmin heidän omiin näkemyksiinsä. Sellaiset asiat kuten historiallinen tarkkuus tai faktat ovat häiriöntekijöitä, jotka lakaistaan sivuun.

Kolmas luku

Historiaa on toki aiemminkin käytetty väärin. Nykyisten tietoverkkojen ja tehokkaiden kuvan- ja informaatiommuokkaustyökalujen ansiosta vaara on kuitenkin yhä suurempi. Varsinkin tehokkaat kuvanmuokkausohjelmat voivat osoittautua haasteellisiksi historiantutkimukselle. Keskustelimme tästä aiheesta ensimmäisenä lukuvuotenani yliopistossa. Puheeksi oli noussut erään venäläisen arkkipiispan tapaus, jonka kuvaa oli muokattu digitaalisesti. Hänen paljaasta ranteestaan oli häivytetty kalliin näköinen kello. Eräs tarkkasilmäinen kuvan katselija huomasi kuitenkin manipulaation.

Jos tällainen toiminta lisääntyy, se asettaa haasteen tuleville tutkijasukupolville. Mitä taitavampaa manipulaatio on, sen vaikeampaa sen merkkejä on havaita. Pelkona on myös se, ettei manipulaatio pysähdy pelkästään jonkin pienen yksityiskohdan muuttamiseen. Entä jos tiedoista tai kuvista poistetaan ihmisryhmiä tai merkkihenkilöitä? Tätäkin on ehditty tehdä menneisyydessä. Esimerkiksi Neuvostoliitossa Stalinin aikana virallisista valokuvista poistettiin ei-toivottuja henkilöitä.

(Ylhäällä alkuperäinen kuva Josif Stalinista Nikolai Yezhnovin seurassa, ja oikealla manipuloitu versio josta Yezhnov on poistettu. https://en.wikipedia.org/wiki/Censorship_of_images_in_the_Soviet_Union )

Nykyisin käytettävät työkalut ovat vielä tehokkaampia, joten manipulaation huomaaminen on todennäköisesti yhä haastavampaa. Kun tämä yhdistetään valemedioihin ja median ylipäätään voimakkaaseen informaatiojakelukykyyn, alamme liikkua vaarallisilla vesillä. Tehokkaan informaatiojakelun avulla kansalaisten ympärille on mahdollista rakentaa kupla.

Neljäs luku

               
Onneksi faktoja ja tietoja on kuitenkin aina tarkistettu ajan saatossa. Historian mahdolliseen väärinkäyttöön onkin herätty uudella tavalla. Erkki Tuomiojan aloitteesta vuonna 2015 perustettiin Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys. Tämä historioitsijoista koostuva yhdistys kamppailee historian väärinkäyttöä vastaan. Sen tavoitteena on muun muassa edistää ja syventää historian monipuolista tuntemusta, ja myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan viholliskuvien syntyä. Liitto pyrkii myös edistämään historiallisten arkistojen ja aineistojen vapaata käyttöä. Liitto järjestää kokouksia ja seminaareja, joissa keskustellaan ja pohditaan yllä mainittuja aiheita ja kysymyksiä.

Järjestö nostaa myös esimerkiksi esiin historiallisten narratiivien, eli historiallisten kertomusten ja tulkintojen aseman. Tämä on myös tärkeä aihe. Avoimessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa on olemassa monenlaisia historiallisia tulkintoja. Erilaisista näkemyksistä voidaan keskustella ja niistä pitääkin keskustella. Tietenkin osa näistä tulkinnoista on paremmin perusteltuja ja argumentoituja kuin toiset. Vaarallista on, kun esimerkiksi jossain autoritäärisessä valtiossa tämä keskustelu lakkautetaan. Ainoaksi tulkinnaksi tulee valtion virallinen versio, ja muita malleja ei hyväksytä, vaikka todistusaineisto muuta väittäisi.

Epilogi

Historiaa on käytetty ja käytetään yhä väärin. Sitä joko peitellään tai salataan, poistetaan tai peukaloidaan. Historiasta mahdollisesti nostetaan myös vain yksi ääni kuuluviin, joka on paradoksaalista historian moniäänisen luonteen takia. Historioitsijoiden täytyy huomata nämä vaarat, ja suojella oppiainettaan. Päätänkin tämän tekstin lainauksella historioitsija Romilia Thaparin puheesta, jonka hän piti Historioitsijat ilman rajoja -konferenssissa Suomessa vuonna 2016:

”Tänä päivänä historioitsijoiden täytyy tunnistaa. että heillä on yleisten intellektuellien rooli yhteiskunnassa. Tämä estää heitä jäämästä leppoisasti eläkkeelle norsunluutorniin. Sen sijaan se vaati heitä olemaa tietoisia siitä, mitä väitetään historiaksi. Osa heistä, jotka väittävät näin, tarvitsevat historiaa ei niinkään sen mielenkiinnon tai menneisyyden selitysvoiman vuoksi, vaan voimistaakseen omaa poliittista ideologiaansa. Tämä on valheellista historiaa, ja historioitsijoiden on kamppailtava sitä vastaan teorioiden avulla, jotka perustuvat lähdemateriaalin ja argumenttien kriittisen tutkimiseen, mikä on synnynnäistä historian oppiaineelle. 

Historioitsijoiden täytyy puolustaa omaa oppiainettaan.”   


Lähteet:
The Atlantic -artikkeli:
https://www.theatlantic.com/politics/archive/2017/01/the-trump-administrations-softcore-holocaust-denial/514974/

Romilia Thaparin puhe, lainaus tulee ensimmäisten minuuttien aikana:
https://www.youtube.com/watch?v=4MbzconaYuk

Stalinin kuvamanipulaatio:
https://en.wikipedia.org/wiki/Censorship_of_images_in_the_Soviet_Union

Maininta narratiivista:
https://www.historianswithoutborders.fi/historian-kaytto-ja-kansalaisjarjestot/


Teksti: Eetu Heikkinen

Historian opiskelijan kesä

Hengityssuojain kasvoillani ja otsalampun antaman valon turvin pengon pimeää huonetta. Silmiini osuu oikeannäköinen esine ja alan sydän hakaten tutkiskelemaan sitä. Väärä hälytys tällä kertaa. Tutun näköisestä kupista puuttuu etsimäni punainen numeroyhdistelmä, eli kysesitä esinettä ei ole luetteloitu museon kokoelmiin. Suuntaan otsalamppuni valon muualle ja Puolanka-Pirtin esineistön luettelointi jatkuu.

Puolanka-Pirtin edustalla on ollut mahdollista huomata tänä kesänä pipo, hengityssuojain ja otsalamppu päässä liikkuva henkilö. Kyseessä ei ole ollut mikään murtovaras vaan minä, Eetu Heikkinen, neljännen vuoden aate- ja oppihistorian opiskelija Oulun yliopistosta. Tänä kesänä olen jatkanut vuonna 2014 aloittamaani Puolanka-Pirtin kokoelmien sähköistä luettelointia ja kuvaamista. Yllä olevassa kappaleessa kuvaamani tapahtuma oli eräitä työpäiviäni. Kiipesin Puolanka-Pirtin pimeälle vintille tutkimaan, löytyisikö sieltä museolle kuuluvaa luetteloitua tavaraa. Esineen löydettyäni tarkastan löytyykö siitä punainen numeroyhdistelmä, joka kertoo, onko esine merkitty museon kokoelmiin. Jos numero löytyy, tuon esineen kuvattavaksi ja merkitsen kuvan samalla numerolla mikä esineestä löytyy.

Sirpistä löytyi punainen merkintä 41 d, joten laattaan pistetään sama sarja muodossa: 41. 4

Jos esinettä ei ole merkitty museon kokoelmiin, se täytyy kirjata ja kuvata uudella numerokoodilla. Jos esimerkiksi luettelointi päättyy esineeseen 470, on uuden esineen numeron oltava 471. Luetteloimattomasta esineestä täytyy kerätä myös muuta tietoa, esimerkiksi sen mitat, värit, muut mahdolliset tuntomerkit sekä käyttötarkoitus. Esineen kuvauksen ja tiedonkeruun jälkeen siirrän kerätyn datan sähköiseen muotoon Microsoft Excel taulukkoon. Tulevaisuudessa tavoitteena on saada sähköiset luettelot pilvipalveluun, jossa ne olisivat kätevästi kaikkien nähtävillä.

Excel voitti tämän kamppailun, mutta taistelu jatkuu!

Itse Puolanka-Pirtti on siirretty nykyiselle paikalleen Lylykylän Pellonpäästä vuonna 1973. Rakennuksen havaittiin olevan loistava paikka vanhan esineistön säilyttämiseen, kun kotiseutumuseon perustamista suunniteltiin Puolangalle. Opettajien 1950-luvun alussa keräämä kokoelma sijoitettiin lopulta sinne. Puolanka-Pirtin kokoelma muodostuukin suurilta osin maatalouskulttuurin kuuluvasta esineistöstä. Museossa vierailijalle tulevat tutuksi erilaiset puusta tehdyt astiat, työkalut sekä muut vekottimet. Esineet ja niiden valmistukseen tarvittavat työkalut on tehty itse käsin. Niiden taidokkuus jaksaa yhä hämmästyttää käsitöissä uusavutonta humanisti opiskelijaa.

Puolanka-Pirtin esineistöä: leilejä hyllyllä, oven vierestä löytyvät puolestaan kangaspuut ja rukki.

Osassa esineistä on myös käytetty rautaa valmistuksessa, muun muassa vaikkapa kuokassa ja viikatteessa. Uudet esinelahjoitukset ovat tuoneet kokoelmaan monimuotoisuutta: tästä oivana esimerkkinä heinäkuussa saatu neuvostoaikaisen palopommin pyrstö. On hienoa saada myös palanen sotahistoriaa paikallismuseoon.

Vanhan terveyskeskuksen purkaminen ja tyhjentäminen on myös monipuolistanut ja kartuttanut museon kokoelmaa. Nyt museota koristaa kaappi joka on täynnä vanhoja terveydenhoitoon liittyviä esineitä. Luetteloinnin kohteeksi pääsivätkin erinäiset koeputket ja ruiskut. Löysipä kaappiin tiensä myös 1930-luvulla kirjoitettu Naisten Terveydenhoidon Opas. Selatessani opusta oli mielenkiintoista huomata kuinka 1900-luvun alun luoma ajankuva hengitti siitä läpi. Esimerkiksi rotuhygienia oli vielä tuolloin voimissaan. Eugeniikkana paremmin tunnettu rodunjalostusoppi pyrki ihmisen parantamiseen sukupolvien kautta. Erityisesti negatiivinen eugeniikka pyrki tähän huonona katsotun aineksen poistamisella. Oppaassa varoitetiinkin lisääntymästä vääränlaisten henkilöiden kanssa. Näitä olivat esimerkiksi alkoholistit, rikolliset ynnä muut rappiolle altistuneet. Näiden ja niin kutsuttujen tylsämielisten(kehitysvammaisten) suvun jatkaminen haluttiin estää, ja avuksi tähän otettiin jopa pakkosterilisaatio.

Koulujen jälleen avatessa ovensa museolla vieraili myös oppilaita. Kerroin lyhyesti historiallisen kontekstin tärkeydestä yhdeksäs luokkalaisille, jotka vierailivat Puolanka-Pirtillä. Museolla vieraili myös kolmosluokkalaisia, jotka viittasivat reippaasti ja kysyivät eri esineistä. Näin museoissa vierailemalla nuoriso pääse kunnolla kiinni menneisyyteen. Ehkäpä se myös auttaa hahmottamaan että nykyinen yhteiskunta on ollut pitkän kehityksen tulos.

Menneisyyden taakka on raskas. Tätä vanhaa vauvapuntaria siirtäessä kipeytyivät niin selkä kuin sormet.

Kokoelmiin kuulu nykyisin yli 500 esinettä, ja niiden luetteloiminen on ollut melkoinen urakka. Luettelointi ei ole kuitenkaan ainoa asia mitä olen päässyt tekemään Puolanka-Pirtillä. Heinäkuussa museo oli auki yleisölle ja ihmispaljouden yllättäessä keskeytin kuvaamisen ja siirryin avustamaan museolle palkattua opasta. Ihmiset ihastelivat esineitä ja vanhempi väki kertoi, kuinka heidän nuoruudessaan niitä vielä käytettiin. Heinäkuun aukiolon johdosta Puolanka-Pirtille saatiin myös väliaikaisesti näyttelyitä. Kainuun Museo antoi vesimyllyistä kertovan kiertonäyttelyn. Entinen maastohiihtäjä Tuulikki Kemppainen antoi puolestaan palkintokokoelmaansa näytille. Molemmat näyttelyt miellyttivät asiakkaita suuresti.

Kainuun Museolta saatu vesimyllynäyttely

Tuulikki Kemppaisen näyttely. Kuvaan on eksynyt myös yksinäinen Lotta. 

Vitriinissä lepää Tuulikin voittamia mitaleja ja muita palkintoja. Maskotit vartioivat niitä silmä valppaana.

On hienoa nähdä, kuinka asiakas kiinnostuu esineistä sekä menneisyydestä. Siinä sekä oppilaiden käynnissä näkee konkreettisesti, että museotyöllä on tarkoitus. Puolanka-Pirtti on antanut kokemuksia sekä asiakkaille, että minulle. Pimeällä vintillä seikkaillessani tunsin hetken verran olevani jonkin kadonneen aarteen jäljillä. Mitään Liiton arkkia ei vintiltä kuitenkaan valitettavasti löytynyt ja, jouduin tyytymään tavalliseen matka-arkkuun.

Olen todella kiitollinen että pääsin jälleen kerran töihin kotipaikkakunnalleni. Kun työ vielä liittyi opintoihini, niin ei voisi olla onnellisempi. Syksy on koittanut ja Puolanka-Pirtin ovet sulkeutuvat taas hetkellisesti. Suuntaan kurssini kohti Oulun yliopistoa, jossa valtio-opin tenttikirjat minua jo kovasti odottelevat.      

Eetu Heikkinen