Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luettelointi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luettelointi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Patakoukusta noitarummun vasaraksi

Suomen Kotiseutuliitto on haastanut Suomen 100-vuotissynttäreiden kunniaksi kaikki maamme paikallismuseot valitsemaan yhden esineen omista kokoelmistaan ja kertomaan sen kautta tarinaa kotiseudusta ja paikkakunnasta, ehkä jopa Suomesta ja suomalaisuudesta. Paikallismuseoiden valitsemiin esineisiin voi tutustua tarkemmin Kotiseutuliiton Flickr-albumissa: https://www.flickr.com/photos/kotiseutuliitto/sets/72157665972237095. Vaikka haaste on esitetty nimenomaan paikallismuseoille, ei liene haitaksi nostaa esille poimintoja myös vaikkapa maakuntamuseoiden, tässä tapauksessa Kainuun Museon, kokoelmista.

Kainuun Museon kokoelmista löytyy eräs mielenkiintoinen ja harvinainen esine, joka on tullut osaksi museon kokoelmia 1930-luvun alussa patakoukuksi nimettynä. Seminaarilainen Vietti Tolonen sai esineen Kainuun Museoyhdistyksen kustannuksella tekemällään keruumatkalla vuonna 1931 Suomussalmen Vuokista. Tuolloin esineestä on kirjoitettu ylös seuraavat tiedot: ”Patakoukku: Juho Pöllänen. Tuotu Kuhmoniemeltä n 50 v. sitten, ikä tuntematon. Tuotu Kuumon Kyllölästä.”

Patakoukkuko?

Esine jatkoi elämäänsä patakoukkuna aina vuoteen 1956, jolloin se luetteloinnin yhteydessä oli jätetty kokonaan nimeämättä. Mahdollisesti jo tuolloin on herännyt epäilys siitä, että esine ei ehkä sittenkään voi olla patakoukku. Hieman myöhemmin Suomen Museoliiton pääsihteeri, maisteri Jorma Heinonen tutustui Kainuun Museon kokoelmiin ja hänen tutkimustensa myötä varmistui, että esine onkin noitarummun vasara, ja näin ollen museon ainoa esine, joka voidaan yhdistää Kainuuta varhaisina aikoina asuttaneisiin lappalaisiin.

Erityisen harvinaisen tästä Kainuun Museon noitarummun vasarasta tekee se, että vastaavanlaista, raudasta tehtyä noitarummun vasaraa ei tiettävästi löydy muualta kuin Norjasta, Tromssan museon saamelaiskulttuuria käsittelevästä kokoelmasta. Muut säilyneet noitarummun vasarat on tehty yleensä poronsarvesta. Noitarumpuja on tutkinut muun muassa ruotsalainen etnografi Ernst Manker vuonna 1938 julkaistussa teoksessan Die Lappische Zaubertrommel I.

Vasemmalla Kainuun Museon noitarummun vasara ja
oikealla vastaava esine Tromssan museosta.
(Piirros Merja Rönkkö)

Sekä Kainuun Museon että Tromssan museon noitarummun vasaran ajoitus on jäänyt arvoitukseksi, mutta professori Ørnulv Vorren Tromssan museosta on arvellut molempien vasaroiden olevan peräisin Kuhmosta. Tämä näkemys perustuu ennen kaikkea siihen, että Kuhmossa on ollut tunnetusti taitavia seppiä ja siellä on harjoitettu jo vanhastaan kotitekoisen raudan valmistusta. Toisaalta sepän taidot yhdistyvät kansanrunoudessa noituuteen, joten noitarummun vasaran valmistaminen raudasta voisi saada selityksensä myös tästä näkökulmasta. 


Noitarummun vasara Kainuun Museon perusnäyttelyssä.

Nykyisin tätä harvinaislaatuista esinettä voi ihastella Kainuun Museon perusnäyttelyssä ja samalla mietiskellä, kuinka monen monta mielenkiintoista tarinaa sillä olisikaan meille kerrottavanaan.


Teksti: Ulla Härkönen

torstai 25. elokuuta 2016

Historian opiskelijan kesä

Hengityssuojain kasvoillani ja otsalampun antaman valon turvin pengon pimeää huonetta. Silmiini osuu oikeannäköinen esine ja alan sydän hakaten tutkiskelemaan sitä. Väärä hälytys tällä kertaa. Tutun näköisestä kupista puuttuu etsimäni punainen numeroyhdistelmä, eli kysesitä esinettä ei ole luetteloitu museon kokoelmiin. Suuntaan otsalamppuni valon muualle ja Puolanka-Pirtin esineistön luettelointi jatkuu.

Puolanka-Pirtin edustalla on ollut mahdollista huomata tänä kesänä pipo, hengityssuojain ja otsalamppu päässä liikkuva henkilö. Kyseessä ei ole ollut mikään murtovaras vaan minä, Eetu Heikkinen, neljännen vuoden aate- ja oppihistorian opiskelija Oulun yliopistosta. Tänä kesänä olen jatkanut vuonna 2014 aloittamaani Puolanka-Pirtin kokoelmien sähköistä luettelointia ja kuvaamista. Yllä olevassa kappaleessa kuvaamani tapahtuma oli eräitä työpäiviäni. Kiipesin Puolanka-Pirtin pimeälle vintille tutkimaan, löytyisikö sieltä museolle kuuluvaa luetteloitua tavaraa. Esineen löydettyäni tarkastan löytyykö siitä punainen numeroyhdistelmä, joka kertoo, onko esine merkitty museon kokoelmiin. Jos numero löytyy, tuon esineen kuvattavaksi ja merkitsen kuvan samalla numerolla mikä esineestä löytyy.

Sirpistä löytyi punainen merkintä 41 d, joten laattaan pistetään sama sarja muodossa: 41. 4


Jos esinettä ei ole merkitty museon kokoelmiin, se täytyy kirjata ja kuvata uudella numerokoodilla. Jos esimerkiksi luettelointi päättyy esineeseen 470, on uuden esineen numeron oltava 471. Luetteloimattomasta esineestä täytyy kerätä myös muuta tietoa, esimerkiksi sen mitat, värit, muut mahdolliset tuntomerkit sekä käyttötarkoitus. Esineen kuvauksen ja tiedonkeruun jälkeen siirrän kerätyn datan sähköiseen muotoon Microsoft Excel taulukkoon. Tulevaisuudessa tavoitteena on saada sähköiset luettelot pilvipalveluun, jossa ne olisivat kätevästi kaikkien nähtävillä.

Excel voitti tämän kamppailun, mutta taistelu jatkuu!

Itse Puolanka-Pirtti on siirretty nykyiselle paikalleen Lylykylän Pellonpäästä vuonna 1973. Rakennuksen havaittiin olevan loistava paikka vanhan esineistön säilyttämiseen, kun kotiseutumuseon perustamista suunniteltiin Puolangalle. Opettajien 1950-luvun alussa keräämä kokoelma sijoitettiin lopulta sinne. Puolanka-Pirtin kokoelma muodostuukin suurilta osin maatalouskulttuurin kuuluvasta esineistöstä. Museossa vierailijalle tulevat tutuksi erilaiset puusta tehdyt astiat, työkalut sekä muut vekottimet. Esineet ja niiden valmistukseen tarvittavat työkalut on tehty itse käsin. Niiden taidokkuus jaksaa yhä hämmästyttää käsitöissä uusavutonta humanisti opiskelijaa.

Puolanka-Pirtin esineistöä: leilejä hyllyllä, oven vierestä löytyvät puolestaan kangaspuut ja rukki.


Osassa esineistä on myös käytetty rautaa valmistuksessa, muun muassa vaikkapa kuokassa ja viikatteessa. Uudet esinelahjoitukset ovat tuoneet kokoelmaan monimuotoisuutta: tästä oivana esimerkkinä heinäkuussa saatu neuvostoaikaisen palopommin pyrstö. On hienoa saada myös palanen sotahistoriaa paikallismuseoon.

Vanhan terveyskeskuksen purkaminen ja tyhjentäminen on myös monipuolistanut ja kartuttanut museon kokoelmaa. Nyt museota koristaa kaappi joka on täynnä vanhoja terveydenhoitoon liittyviä esineitä. Luetteloinnin kohteeksi pääsivätkin erinäiset koeputket ja ruiskut. Löysipä kaappiin tiensä myös 1930-luvulla kirjoitettu Naisten Terveydenhoidon Opas. Selatessani opusta oli mielenkiintoista huomata kuinka 1900-luvun alun luoma ajankuva hengitti siitä läpi. Esimerkiksi rotuhygienia oli vielä tuolloin voimissaan. Eugeniikkana paremmin tunnettu rodunjalostusoppi pyrki ihmisen parantamiseen sukupolvien kautta. Erityisesti negatiivinen eugeniikka pyrki tähän huonona katsotun aineksen poistamisella. Oppaassa varoitetiinkin lisääntymästä vääränlaisten henkilöiden kanssa. Näitä olivat esimerkiksi alkoholistit, rikolliset ynnä muut rappiolle altistuneet. Näiden ja niin kutsuttujen tylsämielisten(kehitysvammaisten) suvun jatkaminen haluttiin estää, ja avuksi tähän otettiin jopa pakkosterilisaatio.

Koulujen jälleen avatessa ovensa museolla vieraili myös oppilaita. Kerroin lyhyesti historiallisen kontekstin tärkeydestä yhdeksäs luokkalaisille, jotka vierailivat Puolanka-Pirtillä. Museolla vieraili myös kolmosluokkalaisia, jotka viittasivat reippaasti ja kysyivät eri esineistä. Näin museoissa vierailemalla nuoriso pääse kunnolla kiinni menneisyyteen. Ehkäpä se myös auttaa hahmottamaan että nykyinen yhteiskunta on ollut pitkän kehityksen tulos.

Menneisyyden taakka on raskas. Tätä vanhaa vauvapuntaria siirtäessä kipeytyivät niin selkä kuin sormet.

Kokoelmiin kuulu nykyisin yli 500 esinettä, ja niiden luetteloiminen on ollut melkoinen urakka. Luettelointi ei ole kuitenkaan ainoa asia mitä olen päässyt tekemään Puolanka-Pirtillä. Heinäkuussa museo oli auki yleisölle ja ihmispaljouden yllättäessä keskeytin kuvaamisen ja siirryin avustamaan museolle palkattua opasta. Ihmiset ihastelivat esineitä ja vanhempi väki kertoi, kuinka heidän nuoruudessaan niitä vielä käytettiin. Heinäkuun aukiolon johdosta Puolanka-Pirtille saatiin myös väliaikaisesti näyttelyitä. Kainuun Museo antoi vesimyllyistä kertovan kiertonäyttelyn. Entinen maastohiihtäjä Tuulikki Kemppainen antoi puolestaan palkintokokoelmaansa näytille. Molemmat näyttelyt miellyttivät asiakkaita suuresti.

Kainuun Museolta saatu vesimyllynäyttely

Tuulikki Kemppaisen näyttely. Kuvaan on eksynyt myös yksinäinen Lotta. 

Vitriinissä lepää Tuulikin voittamia mitaleja ja muita palkintoja. Maskotit vartioivat niitä silmä valppaana.

On hienoa nähdä, kuinka asiakas kiinnostuu esineistä sekä menneisyydestä. Siinä sekä oppilaiden käynnissä näkee konkreettisesti, että museotyöllä on tarkoitus. Puolanka-Pirtti on antanut kokemuksia sekä asiakkaille, että minulle. Pimeällä vintillä seikkaillessani tunsin hetken verran olevani jonkin kadonneen aarteen jäljillä. Mitään Liiton arkkia ei vintiltä kuitenkaan valitettavasti löytynyt ja, jouduin tyytymään tavalliseen matka-arkkuun.

Olen todella kiitollinen että pääsin jälleen kerran töihin kotipaikkakunnalleni. Kun työ vielä liittyi opintoihini, niin ei voisi olla onnellisempi. Syksy on koittanut ja Puolanka-Pirtin ovet sulkeutuvat taas hetkellisesti. Suuntaan kurssini kohti Oulun yliopistoa, jossa valtio-opin tenttikirjat minua jo kovasti odottelevat.      

Eetu Heikkinen

perjantai 23. lokakuuta 2015

Makasiineja penkomassa

Sotkamon Makasiinimuseon ovet ovat yleisöltä sulkeutuneet, mutta lokakuun aikana sotkamolaiset ovat saattaneet huomata makasiinien ovien olevan silloin tällöin apposen auki.  Ohikulkijat ovat myös saattaneet panna merkille museon edustalla säähän nähden huomattavan paksusti toppautuneen henkilön hengityssuojain päässään. Ei, se ei ollut erityisen viluinen ja tartuntatauteja pelkäävä turisti. Se olin minä, historian opiskelija Joensuusta, joka ilokseen pääsi Sotkamo-Seuralle hommiin lokakuuksi Makasiinimuseolle. Toiseen makasiineista on yleisöllä pääsy vain alakertaan ja makasiinin sisäosat ovat alkuperäisessä asussaan viljakammioineen kaikkineen. Yläkerta taas on ollut varastotilana ja Aila Flöjt Sotkamo-Seurasta totesikin, että: ”Siellä ei varmaan ole siivottu melkein sataan vuoteen.”  Eli se hengityssuojain oli enemmän kuin tarpeellinen.

Museotyöntekijä valmiina koitokseen...

Makasiineille on kertynyt hyvin monenlaista esineistöä vuosien varrella, niin että lopulta kukaan ei tiennyt tarkalleen, mitä kaikkea sen uumenista löytyy. Sainkin tehtäväksi tehdä museon inventoinnin ja siten selvittää, mitä kaikkea kaksi entistä kruununmakasiinia pitivät sisällään.

Museosta löytyi jos jonkinlaista kiinnostavaa esinettä. Oli sepän tarvikkeita, räätälin varusteita, vanhoja kouluun liittyviä esineitä, maataloustyökaluja, tervatynnyreitä, astioita, kutomakoneita ja rukkeja sekä vanhoja kirjoja ja lehtiä. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Löytyipä varastona toimineelta vintiltä ison pommin kuoretkin! Omaan mielenkiintoon vetosivat erityisesti vanha paksu Raamattu 1800-luvulta, luistimet, jotka kiinnitettiin kenkiin, raanu vuodelta 1906, Etelä-Suomesta lähetetty kirje vuodelta 1934, jossa tiedusteltiin hotellinomistaja rouva Tikkaselta hotellihuoneita kesäksi Sotkamosta, puinen jäätelökone, kaasunaamari, ihan oikeat miekat sekä puinen arkku vuodelta 1799.

Luistimet
 
Raanu vuodelta 1906


Kirje hotellinomistaja rouva Tikkaselle

Kaasunaamari

Puinen arkku, jossa vuosiluku 1799

Kun kävin näitä upeita historian aarteita läpi, etsin joka esineestä pientä punaista numeroa. Jos sellainen löytyi, tarkoitti se, että esine oli museon kokoelmiin kirjattu ylös ja siitä oli tiedot ylhäällä. Jos numeroa ei löytynytkään, merkitsi se, että esine oli tuotu museoon, mutta sitä ei ollut merkitty museon esineistöön. Pengottuani makasiinit lattiasta kattoon, olikin selvillä paljonko museossa oli numeroituja esineitä (lähes 900) ja paljonko muuta esineistöä esimerkiksi lahjoituksia, jotka eivät syystä tai toisesta olleet kirjoihin päätyneet.

Pienen punaisen numeron metsästys

Kruununmakasiinit olivat kiehtovia rakennuksia itsessäänkin. En ollut semmoisessa aiemmin päässyt käymään, enkä osannut kuvitella, miltä sisällä näyttää. On ilahduttavaa, että toinen makasiineista onkin alkuperäisessä muodossaan. Rakennukset ovat todella korkeita ja viljalaaritkin siten suuret. Oli melko jännittävää päästä kiipeämään tämän toisen makasiinin yläkerrokseen, minne yleisö ei yleensä pääse. Ylhäällä oli pilkkopimeää, mutta onneksi rakennuksen molemmissa päissä oli puiset ikkunaluukut (ilman lasia), jotka sain työnnettyä auki. Eteeni paljastuikin alkuperäinen lankkulattia, jossa rakennuksen keskikohdan jälkeen oli rivi noin metrin pituisia ja reilusti yli metrin levyisiä luukkuja. Jokaiselle viljasammiolle oli oma luukku, josta viljat kaadettiin sisään. Sen verran luukut ja monen metrin pudotus hirvittivät, että kulkiessani ylhäällä, loikin luukkurivistön yli vauhdilla kuin paraskin kolmiloikkaaja.

Jaana Liukkonen