Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 8. Helena Vartiainen ja Irma Vartiainen

Impi Helena Vartiainen syntyi Juho Adolf ja Amanda (os. Veijola) Vartiaisen perheeseen Yhdysvalloissa 27.3.1910. Pariskunta meni naimisiin 21.3.1903 ja he asuivat Illinoisin osavaltiossa sijaitsevassa Jolietin kaupungissa. Juho ja Amanda olivat alun perin lähteneet Pohjois-Pohjanmaalta Yhdysvaltoihin, mutta vuonna 1911 he palasivat Suomeen ja Kajaaniin. Juho elätti perhettään muutaman vuoden ajan maanviljelijänä, kunnes sai töitä nuorempana konstaapelina. Juho oli pidetty virkamies ja hän eteni työurallaan ylikonstaapeliksi saakka.

Helena Vartiainen puutarhassa. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Helena Vartiainen valmistui ylioppilaaksi Haapaveden yhteiskoulusta vuonna 1929. Opintie vei Helenan lukion jälkeen Helsingin yliopistoon, josta hän valmistui filosofian maisteriksi keväällä 1938. Opintojen yhteydessä hän toimi muun muassa opettajan viransijaisena Kajaanissa ja Kuusamossa. 

Helena Vartiainen Brahenkadulla marraskuussa 1970. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Varsinaisen työuran Helena Vartiainen teki Kainuun rajavartiostossa ja puolustusvoimissa työskennellen näissä organisaatioissa vuosina 1938–1970. 

Irma Vartiainen syntyi Matti Ludvig ja Vilhelmiina (os. Väyrynen) Vartiaisen perheeseen 14.11.1906. Lapsia Vartiaisen perheeseen kuului kuusi, jotka syntyivät vuosina 1905–1917. Irma oli sisaruksista toiseksi vanhin. Hän valmistui ylioppilaaksi Kajaanin yhteislyseosta vuonna 1925 ja seitsemän vuotta myöhemmin filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta.

Irma Vartiainen. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Irma Vartiainen toimi opettajana aina vuoteen 1969 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle. Irma työskenteli muun muassa tuntiopettajana Kajaanin yhteislyseossa vuosina 1933–1946, apulaisopettajana Kajaanin yhteislyseossa vuosina 1946–1954 ja Kajaanin tyttölyseon opettajana 1951–1969, johon kuuluivat myös vararehtorin tehtävät 1950-luvun alkupuolella. 

Helena ja Irma Vartiainen olivat serkuksia, jotka kumpikin tekivät merkittävän työn vaalien Kainuun historiaa ja kulttuuriperintöä. Helena Vartiainen teki vapaaehtoistyötä Kainuun Museon museonhoitajana vuosina 1955–1977 ja Kainuun Museoyhdistys ry:n sihteerinä vuosina 1956–1977.

Irma Vartiainen oli Kainuun Museoyhdistyksen puheenjohtaja peräti 31 vuotta vuosina 1954–1985. Tämän lisäksi hän kuului muun muassa Kainuun Pirtti oy:n hallitukseen, Kajaanin kalevalaiset naiset ry:n johtokuntaan, Kainuun maakuntaliiton historiatoimikuntaan ja Lotta Svärd -yhdistykseen.

Helena ja Irma Vartiaisen työ Kainuun Museoyhdistyksessä

Kainuun Museo perustettiin vuonna 1930 ja ensimmäiset vajaat 50 vuotta museon ylläpitäjänä toimi Kainuun Museoyhdistys. Vartiaisen serkukset osallistuivat jo 1950-luvulla museotyöhön, sillä Irma inventoi Helmi Suomalaisen kanssa museon kansantieteellisen esineistön, ja Helena Vartiainen kokosi ja järjesti samanaikaisesti museon arkistoa. Museoyhdistyksen toiminnassa tapahtui vuonna 1953 suuri muutos, kun vuotta aikaisemmin valmistuneesta keskuskansakoulusta saatiin ullakkotilat museon käyttöön. Kajaanin kaupunginhallitus teki 7.5.1954 pitämässään kokouksessa päätöksen, että Kainuun Museoyhdistys sai veloituksetta harjoittaa museotoimintaa edellä mainituissa tiloissa. Kyseinen päätös vapautti myös taloudellisia resursseja museaaliseen työhön.

Ullakkotilan muuntaminen museoksi ja näyttelytilaksi pääsi vauhtiin kesä-heinäkuussa vuonna 1954. Kyseisessä Kainuun Museon perusnäyttelyssä oli esillä muun muassa kansatieteellistä esineistöä, kalastus- ja metsästysvälineitä ja saattoipa näyttelyssä tutustua menneen ajan naisten ja miesten kotiaskareisiin. Jo 1950-luvun puolivälissä suurin osa museoesineistä oli varastoituina, eivätkä ne näin olleet esillä näyttelyssä. Kainuun Sanomat luonnehti 1950-luvun perusnäyttelyä seuraavasti: ”mutta jo nyt näytteille asetetut esineet muodostavat täysipainoisen, taiteellisen kokonaisuuden, jonka kultturellista arvosta ei katselijalle jää pienintäkään epäilystä”. Kainuun Museon muutto ja perusnäyttelyn tuottaminen keskuskansakoulun tiloihin oli varsin aikaa vievä prosessi, sillä työ valmistui lopullisesti vuonna 1960. Siihen osallistuivat erityisesti Irma ja Helena Vartiainen sekä rakennusmestari Jorma Suomalainen.     

Kainuun Museon kehitys 1950–1960-lukujen taitteessa oli siinä määrin hyvää, että Suomen Museoliiton keskushallitus korotti Kainuun Museon 2. luokan museoksi vuonna 1963. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että museossa voitiin ylläpitää perusnäyttelyä. Helena Vartiaisen kirjoittamana ja Jorma Suomalaisen kuvittamana valmistui vaativammalle museoyleisölle Kainuun Museon opaskirjanen vuonna 1962.

Kainuun Museon kunnallistaminen oli tullut ajankohtaiseksi 1970-luvun puolivälin tietämillä, sillä museosta haluttiin kehittää maakuntamuseonormit täyttävä. Ajatuksena oli se, että kunnallistamisen ansiosta museoon saataisiin lisää henkilökuntaa, aukioloaikoja voitaisiin pidentää ja Kainuun Museo voisi antaa asiantuntija-apua maakunnan muille museoille.  Kainuun Museoyhdistys tarjosi Kainuun Museota kolme kertaa Kajaanin kaupungille vuosina 1974–1976 sillä edellytyksellä, että kaupunki järjestää museolle uudet toimitilat ja perustaa museonjohtajan viran. Prosessi eteni siten, että Kajaanin kaupunginvaltuusto osoitti 23.8.1976 pitämässään kokouksessa museotiloiksi entisen Keskon talon eli Asemakatu 4:n. Museonjohtajaksi valittiin 13.1.1977 Heikki Rytkölä, joka aloitti uudessa virassa 1.8.1977.

Irma Vartiainen, Kalle Juntunen ja Jorma Suomalainen Kainuun Museon perusnäyttelyssä vuonna 1981. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Irma ja Helena Vartiainen olivat allekirjoittamassa Kainuun Museoyhdistyksen puolesta luovutusasiakirjaa ja sopimusta 7.9.1977, jolla Kainuun Museon omistajuus siirrettiin Kajaanin kaupungille 1.10.1977. Allekirjoitustilaisuudessa Kajaanin kaupunkia edustivat kaupunginjohtaja Sakari Lahtinen ja kaupunginsihteeri Kalervo Koukkari. Kainuun Museon omistajuuden vaihtuessa museon kokoelmiin kuului 3034 esinettä, jotka oli luetteloitu ja kortistoitu saapumisjärjestyksessä. Kainuun Museon perusnäyttely keskuskansakoululla sulkeutui 7.11.1977.

Kainuun Museoyhdistyksen työtä jatkaa nykyään Kainuun museo- ja kotiseutuyhdistys ry, jonka tarkoituksena on kotiseudun kehittäminen alueen erityispiirteiden pohjalta sekä kotiseudun kulttuurien vaaliminen ja edistäminen.

Lähteet:

- Geni.com. Impi Helena Irene Vartiainen: https://www.geni.com/people/Impi-Helena-Irene-Vartiainen/6000000188238511823  28.12.2023

- Helena Vartiainen: Kainuun Museoyhdistys r.y. 1930–1980. 

- Kainuun museo- ja kotiseutuyhdistys ry. https://kainuunmuseojakotiseutuyhdistys.fi/  6.11.2023 

- Kainuun Museo: Tietoa henkilöistä ja suvuista -muistio.

- Kainuun Museon arkisto: Kainuun Museoyhdistys ry:n vuosikokousten pöytäkirjat ja johtokunnan kokouspöytäkirjat vuosilta 1936–1977.

- Kainuun Sanomat: 7.7.1962, 17.3.1974 ja 24.4.1977.

Teksti ja kuvat: Jarkko Kauppinen, Kainuun Museon kuva-arkisto.

Kainuun Museon kokoelmamuuton lyhyt oppimäärä

Kainuun museossa on tällä hetkellä käynnissä museokokoelmien muuttoprosessi. Muutossa museon kokoelmaesineet liikkuvat kokoelmatiloista toiseen. Kokoelmamuuton tarkoituksena on taata museon kokoelmaesineille entistä paremmat säilytystilat ja -olosuhteet. Kainuun museon kokoelmamuutto sai alkunsa museon yhden kokoelmatilan luopumisesta ja poistuvan kokoelmatilan tilalle uuden kokoelmatilan hankkimisesta. Kainuun museolla on tällä hetkellä hajautettuna sen kokoelmia 4:ssä eri yksikössä, joiden välillä museoesineet tulevat siirtymään kategorioittain kokoelmatilasta toiseen kokoelmamuuton aikana. Muuttoprosessi Kainuun museolla on normaalia kokoelmamuuttoa haasteellisempi, sillä poistuvan kokoelmatilan esineitä ei voi viedä museon uuteen kokoelmatilaan niiden suuren koon vuoksi. Tämän takia kokoelmamuutossa tullaan järjestelemään museon kaikki varastotilat uusiksi esineiden kokojen ja kategorioiden perusteella. Uuteen museon kokoelmatilaan siirretään esimerkiksi museon huonekalukokoelmaa, kun taas poistuvasta kokoelmatilasta pyritään siirtämään museon suurimpia kokoelmaesineitä, kuten isoja veneitä ja maatalouskoneita, niille sopivampaan säilytystilaan.

Kainuun museon taulukokoelman säilytystilaa loppuvuodesta 2023.

Kainuun museon kokoelmamuuton valmistelut ovat alkaneet jo vuonna 2021. Vuonna 2023 museo sai vihdoinkin avaimet uuteen kokoelmatilaan ja saman vuoden syksyn aikana muutto lähti täyspäiväisesti käytiin. Kainuun museon muutosta vastaa Kainuun museon kokoelma-amanuenssi Jaana Liukkonen, jolla on museoiden kokoelmamuutoista kokemusta yli kolmen vuoden ajalta. Muutossa tiiviisti amanuenssia avustaa Kainuun museon museomestari Aleksi Kiiski, joka on vastuussa muun muassa muutossa tarvittavien rakenteiden, tekniikan ja olosuhteiden suunnittelusta, toteutuksesta ja valvonnasta. Lisäksi muutossa on ollut mukana muun muassa harjoittelijoita ja kesätyöntekijöitä. Kainuun museon kokoelmamuutto jatkuu luultavasti vähintäänkin vuoteen 2025 asti ja nopean muuton sijaan museo pyrkiikin takaamaan huolellisesti suoritetun kokoelmamuuton, jossa se takaa esineilleen huomattavasti edellistä paremmat säilytysratkaisut ja -olosuhteet. Museomuutossa muuton vaiheiden huolellinen suunnittelu on olennaista, jotta museohenkilökunta osaa varautua muuton aikana kohdattaviin haastaviin tilanteisiin mahdollisimman hyvin.

Tähän mennessä Kainuun museon kokoelmamuutossa on saatu muutettua uuteen kokoelmatilaan museon taulukokoelma, huonekalukokoelman topatut esineet, kuten esimerkiksi sohvat ja tuolit, sekä täytettyjen eläimien kokoelma. Kevään 2024 aikana muutossa keskitytään museon muihin istuimiin, kuten tuoleihin, sohviin ja penkkeihin, joissa ei ole pehmusteita.

Kainuun museon uutta kokoelmatilaa ja muutettuja tuoleja ja sohvia hyllytettynä maaliskuussa 2024.

Kokoelmamuutossa kokoelmaesineet käyvät läpi seuraavanlaisen prosessin: Ensin kartoitetaan muutettavien esineiden joukko. Kokoelmamuuton laajuuden takia on syytä keskittyä esimerkiksi tiettyyn kategoriaan kerrallaan, kuten esimerkiksi erilaisiin istuimiin, kuten sohviin, tuoleihin, penkkeihin, jakkaroihin jne. Kokoelmajärjestelmästä etsitään hakusanoilla muutettavat esineet ja niiden sijainnit, jotka listataan. Tämän jälkeen esineet pyritään siirtämään pois hylly-yksiköistään odottamaan puhdistus- ja pakkausprosessia. Kokoelmatilaan järjestellään oma pakkaus- ja puhdistusalue, jossa voidaan työskennellä yhdessä tai itsenäisesti riippuen pakattavan museoesineen ominaisuuksista, kuten esimerkiksi koosta. 

Esine puhdistetaan joko imuroimalla tai kuivalla liinalla, jos se on esineen kunnon takia mahdollista, jonka jälkeen esine kuvataan useasta suunnasta kattavasti. Tämän jälkeen aloitetaan pakkausprosessi, joka alkaa esineen suojaamisella puuvillakankaalla. Kangas kiinnitetään/kiristetään puuvillalangalla itseensä esineeseen kajoamatta. Kangas suojaa esinettä pintapölyltä. Tämän jälkeen riippuen esineestä (pakastetaanko vai ei) esine suojataan joko kuplamuovilla tai rakennusmuovilla. Kuplamuovilla suojataan mahdolliset esineen herkät kohdat, kuten esimerkiksi tuolien jalat ja ne kiinnitetään kiristekalvon avulla esineeseen. Esine siirretään uuteen esinetilaan. Tarpeen mukaan ennen uuteen kokoelmatilaan siirtymistä se laitetaan karanteeniin tai pakastetaan. Uudessa kokoelmatilassa esineen pakkausmuovi puretaan esineen päältä ja esine asetetaan omalle paikalleen uudessa kokoelmatilassa.

Museon kokoelmatuoleja ja sohvia odottamassa pakastusta ja muuttosiirtoa vuoden 2024 alkupuolella Kainuun museon uuteen kokoelmatilaan.

Kainuun museon kokoelmamuutto etenee hitaasti mutta varmasti. Museolla ollaan optimistisia museon kokoelmien tulevaisuudesta muuton tiimoilta tulevien parannusten takia. Kokoelmamuuton lopputulos takaa Kainuun museon tärkeän kokoelmatyötehtävän laadullista jatkumista tulevaisuuteen ja takaa museon kokoelmaesineille hyvät mahdollisuudet säilyä museon kokoelmissa tuleville sukupolville.

Teksti ja kuvat: Jenna Kovalainen

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 7. Elin "Pippi" Gutzen ja Hanni Hyöky

(10.3.1892-5.5.1962)

Pudasjärvellä syntyneestä Elin ”Pippi” Gutzenista tuli kajaanilainen 9-vuotiaana, kun hänen isänsä Henrik Immanuel Gutzen nimitettiin Paltamon piirin nimismieheksi vuonna 1901. Oppikoulun jälkeen Pippi Gutzen opiskeli Helsingissä Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja Coranderin veistokoulussa. Puusepän ammatti oli 1900-luvun alussa naiselle harvinainen ammatti.

Elin "Pippi" Gutzen. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Luonnenukkien ammattimaisen valmistuksen Gutzen aloitti vuonna 1931 tultuaan kahdella nukellaan palkituksi Suomen Kuvalehden järjestämässä kilpailussa. Kolmen vuosikymmenen aikana luonnenukkeja syntyi noin kolmetuhatta ja tekijä piti nukeistaan luetteloa. Viimeisin nukke valmistui 1961. Yleisin aihe oli kainuulainen tukkijätkä, mutta häneltä tilattiin paljon näköisnukkeja eri ammattien edustajista, paikallisista henkilöistä ja julkisuuden henkilöistä, kuten poliitikoista, kirjailijoista ja säveltäjistä. Nukkensa päät Gutzen veisti puukolla.

Pippi Gutzenin nukkeja Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta  -näyttelyssä.

Gutzenin työn innoittajana saattoi olla hänen äidinäitinsä Amanda Hertman (1835–1908), jota pidetään nukketaiteen ensimmäisenä suomalaisena edustajana. Luonnenukkien lisäksi Pippi Gutzen teki tilauksesta huonekaluja ja muita pieniä puusepäntöitä. Hänen työhuoneensa seinällä oli paperille maalattu teksti: Tee työ ja unhoita kaikki muu, kuin unelma öinen unhoittuu!

Asunto ja puutyöverstas sijaitsivat Kajaanin kirkon vieressä niin sanotussa Karvosen talossa. Gutzen eli talossa naisystävänsä kanssa. Nukketaiteilija menehtyi 70-vuotiaana.

Lähteet:

- Suomen Kuvalehti n:o 41 1931

- Oma Koti n:o 23 1932

Hanni Hyöky

(15.3.1880-25.1.1970)

Johanna Maria Lundstedt syntyi Varsinais-Suomessa ja kävi koulunsa Tampereella. Vuonna 1904 hän avioitui Kajaanin pormestarin Fredrik Hyökyn (1873–1952) kanssa ja muutti Kajaaniin. Pormestari Hyöky oli useassa yhdistyksessä aktiivinen ja miehensä rinnalla Hanni Hyöky osallistui moniin kaupungissa järjestettyihin juhliin ja tilaisuuksiin ja oli siten erittäin tunnettu kaupunkilaisille. Hän osallistui kuitenkin moneen yhteiskunnalliseen toimintaan myös itsenäisesti.

Hanni Hyöky kuvattanu 1930-luvulla. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Hyöky toimi Rajasotilaskotiyhdistyksen Kajaanin osaston puheenjohtajana 25 vuotta ja 15 vuotta puheenjohtajana Kainuun Marttapiiriliitossa, jonka perustajajäsen hän oli. Marttatoiminnalla Hyöky halusi edistää Kainuun kotien ja naisten asemaa. Lisäksi hän kuului muun muassa Lotta-Svärd-yhdistyksen piirihallitukseen, Mannerheim-liiton Kajaanin osaston johtokuntaan, Kokoomuksen Naisten Kainuun Maakuntaliiton hallitukseen, Kansallisseuran johtokuntaan ja Pohjola-Norden-järjestön Kajaanin osastoon.

Hanni Hyöky jäi leskeksi 72-vuotiaana ja itse hän kuoli 89-vuotiaana. Yksityisistä harrastuksista Hyökylle olivat tärkeitä kutominen ja kirjojen lukeminen.

Lähde:

- Pormestarin rouva Hanni Hyöky 80-vuotias. Kajaani 15.3.1960.  Martat.fi -sivusto

Teksti: Antti Mäkinen

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 6. Lina Rislachi

 

(11.11.1835-15.9.1855)

Lina Rislachi isä Karl Henrik Rislachi oli Sotkamon kirkkoherra, ja perhe asui Toivoniemen pappilassa. Kirkkoherra kuoli Linan ollessa viiden vanha, ja leskiäiti Josefina muutti tyttärineen Poriin. Porissa Lina opiskeli saksaa ja ranskaa sekä kävi myös tanssikoulussa. Tuli tuhosi perheen kodin ja lähes kaiken omaisuuden Porin palossa vuonna 1852. Tämän jälkeen äiti ja tyttäret päättivät muuttaa Kajaaniin, jossa asui jo äidin sukulaisia. Perheen koti sijaitsi Koivukosken läheisyydessä Strandgatanilla, nykyisellä Brahenkadulla. Kotikadun varrella oli kodikkaita, punaiseksi maalattuja taloja, joista saattoi katsella ohi lipuvia tervaveneitä koskien pyörteissä. Lina on muistellut usein lukeneensa kosken partaalla, tai vain istuneensa kosken kuohuja katsellen.

Linan lähes jokapäiväisiin ruutineihin kuului kävelyretket pitkälle sillalle, eli Linnansillalle, tai Koivukosken kanavasillalle. Lina käveli mielellään myös Pöllövaaralla (Pöllyvaara), ja laski siellä talvisin mäkeä. Lina vietti tavanomaista säätyläiselämää Kajaanissa, johon kuului vilkas seuraelämä vierailuineen ja juhlineen. Toisinaan Rislachit kävivät vierailulla Paltaniemellä tai Sotkamossa entisessä kodissaan Toivoniemen pappilassa. Lähes joka päivä Lina vieraili jossakin, tai joku vieras kävi heidän luonaan. Ystävien kanssa juotiin kahvia ja joskus punssia, rupateltiin, puhuttiin politiikkaa, leikiteltiin, käytiin kävelyllä ja joskus myös keilaradalla. Välillä Lina huokaili ”rouvaskutsujen” pitkäveteisyyttä. 

Kielitaitoinen ja lahjakas Lina opetti yksityisesti saksaa ja ranskaa perhetutuille tytöille Kajaanissa. Kajaanin ala-alkeiskouluun pääsivätkin tuohon aikaan oppilaiksi ainoastaan pojat. Lina luki paljon kirjoja ja hän lainasi niitä sisarensa kanssa tutuilta, usein piirilääkäri Elias Lönnrotin kotikirjastosta. Lina hankki myös jonkin verran kirjoja omaksi postimestari Nykoppin pitämästä kirjakaupasta. Lina teki myös käsitöitä, kutoi kangasta ja mattoja, neuloi ja ompeli sekä kirjoi. Taloustöitä ei hänen juuri tarvinnut suorittaa, sillä perheen luona toimi piika. 

Rislachit muuttivat pois Kajaanista jo parin vuoden jälkeen vuonna 1854 Kemiöön. Välillä Kemiössä Lina kaipasi ”Kaanainmaalle”, ja hän pitikin edelleen ahkerasti yhteyttä kajaanilaisiin ystäviinsä kirjeitse. Lina kuoli keuhkotautiin hieman ennen kuin ehti täyttää 20 vuotta syyskuussa 1855. Hänet on haudattu Västanfjärdin hautausmaalle Kemiön saarella.

“ - -jotta ihmiskunta saisi nähdä, että me emme ainoastaan "voi tehdä mitä tahdomme", vaan myöskin "tahdomme mitä voimme" “ - Lina Rislachi 17.11.1852

 

Lina Rislachi  

(11 November 1835–15 September 1855) 

Lina Rislach’s father was the minister of Sotkamo. After her father died, her mother moved to Pori with the children when Lina was 5 years old. In 1852, a fire destroyed the family home and they moved to Kajaani where some of the mother’s relatives lived. Lina took daily walks in the local nature and enjoyed a lively social life in the city. 

Linguistically talented Lina privately tutored girls in German and French in Kajaani. She read a lot and did handicrafts. After two years, the family moved to Southern Finland and Lina died of consumption at 19.

Teksti: HK

Lähteet:

- Kajaanin kaupunginkirjasto - Kainuun maakuntakirjasto: Lina Rislachin elämä. 2017. DIGI - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa, viitattu 1. helmikuuta 2024. 

- Kajaanin kaupunginkirjasto - Kainuun maakuntakirjasto: “Linan tuttavapiiri: luettelo päiväkirjassa esiintyvistä henkilöistä,” DIGI - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa, viitattu 1. helmikuuta 2024.

- Rislachi, Lina, “Lina Rislachin päiväkirja 1852-1853,” DIGI - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa, viitattu 1. helmikuuta 2024.

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 5. Lici Heikkinen

(31.10.1865-17.2.1928)

Lici Sund syntyi Oulussa ruotsinkieliseen perheeseen ja hän kävi ruotsinkielisen koulun. Valmistuttuaan vuonna 1884 hän tuli Hyrynsalmelle yksityisen koulun opettajaksi. Vuotta myöhemmin Sund ja kaupanhoitaja Johan Alfred Heikkinen menivät naimisiin. Aluksi nuori pari puhui kotona vain ruotsia, mutta vähitellen sekä ruotsia että suomea. 

Lici Heikkinen. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto, Uusi valokuvaamo.

  

Lici Heikkinen lopetti opettajan työnsä ja keskittyi kotitalon hoitoon sekä miehensä apulaisena toimimiseen. Vuonna 1894 perheessä oli jo viisi lasta ja he kokivat raskaan menetyksen, kun kotitalo piharakennuksineen tuhoutui rajussa tulipalossa. Perhe muutti aiemmin ostamansa Hallan tilalle, jossa heidän ei ollut alun perin kuitenkaan tarkoitus asua. Kaikki piti aloittaa alusta ja elämä oli raskasta. Lapsia perheeseen syntyi kaikkiaan yhdeksän, viimeisinä kaksoispojat vuonna 1906. 

Heikkisten perhe noin vuonna 1910. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto, Matti Hiltunen

J. A. Heikkinen oli saanut yhdeksi tehtäväkseen toimia kunnankirjurina. Miehen kiireiden vuoksi tehtävät siirtyivät vaimolle, jolla oli kaunis käsiala. Monessa muussakin asiassa Heikkisen pariskunnan kerrotaan olleen tasaveroisia kumppaneita. Miehen ollessa kauppamatkoilla, valtiopäivillä tai muuten poissa kotoa, vaimo hoiti monet käytännön asiat.  

Lici Heikkinen oli täysin mukana ja miehensä apuna myös jääkäriliikkeessä, kun Hallan talo oli merkittävä etappi Saksaan lähtijöille. Lotta-järjestön kirjassa Lici Heikkistä kehutaan vuolaasti: ”Talon emäntä Lici Heikkinen rohkeudessaan miehensä veroinen, jaloaatteinen, lämminsydäminen nainen, mieleltään kuningatar, hieno ja hyvä. Jääkäreiden kuningatar hän olikin. Kotiin olivat jääkärit ja pakolaiset tervetulleet.”

Lici Heikkinen palkittiin ansioistaan IV luokan vapauden ristillä ja Saksan Punaisen Ristin ansiomitalilla. Kainuun Lotta Svärd -piiri kutsui hänet kunniajäsenekseen. Heikkisen terveys alkoi horjua kansalaissodan aikoihin ja 1920-luvulla hän sairasteli paljon. Koska perheen varallisuus oli heikko, hän ei lähtenyt Hyrynsalmelta muualle asiantuntevampien lääkäreiden tutkittavaksi. Kun ystävät järjestivät rahallista avustusta perheelle vuonna 1927, emäntä pystyi lähtemään Helsinkiin tutkimuksiin. Mitään ei ollut kuitenkaan enää tehtävissä ja Lici Heikkinen kuoli pitkälle edenneeseen syöpään helmikuussa 1928.

Kuva ja teksti: Kainuun Museon kuva-arkisto ja Antti Mäkinen

Lähteet:

- Arvo Kokko: Hallan ukko. Piirteitä maanviljelijä J. A. Heikkisen elämästä ja elämäntyöstä. Porvoo 1939.

- Valkoinen kirja. Lotta Svärd yhdistyksen keskusjohtokunnan julkaisema 1928. Helsinki 1928. 

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 4. Saima Heikkinen

Saima Leinonen syntyi Manamansalossa Kantolan talossa. Jo kouluikäisenä Saima kalasti ja myi saalista torilla naapurin pojan kanssa. Yhdeksänlapsisen perheen äiti kuoli Saiman ollessa 18-vuotias, ja Saimalle periytyivät kotitalon emännän työt. Hän toimi kotikylällään myös pitoemäntänä. Sota-aikaan Saima oli lottana hoitotyössä sotasairaalassa ja muonituslottana. Sodan jälkeen hän muutti Kajaaniin Hanna Mykkäsen ompeluoppiin. 

 

1940-luvun loppupuolella Saima ryhtyi ompelemaan leipomon työvaatteita, jolloin hän tapasi leipomoyrittäjä Pekka Heikkisen pojan Taunon. Pari vihittiin maaliskuussa 1950 Pekka Heikkisen olohuoneessa. Pekka kuoli jo seuraavana vuonna, ja Tauno ja Saima jatkoivat yrittäjinä vuonna 1913 perustettua leipomoa. Yrittäjätaipaleensa alkupuolella perheeseen syntyi kolme lasta. Pariskunta teki yrityksessään päätökset yhdessä. Työnjako leipomon arjessa oli selkeä: Tauno vastasi leipomosta ja Saima myymälöistä ja kahvilasta. Saima kehitti yritystä ja perusti muun muassa ruoastaan kuuluisan ruokabaarin. Saimalla oli tapana sanoa, että ”hyvvää sen olla pittää”. Siitä tuli koko leipomon iskulause.

Saima Heikkinen perustamansa ruokabaarin tiskin takana vasemmalla. Sisustuksen suunnitteli sisustusarkkitehti Maija-Liisa Komulainen. Kuva: Perheen kokoelmat.

 

Saima oli moderni, rohkea ja tarkka nainen. Hän kehitti yrityksen toimintaa ja oli perillä leipomoalan uutuuksista. Asiakkaiden tyytyväisyys oli Saimalle tärkeää. Pekan kahvilassa oli pöytiin tarjoilu ja kahvi kaadettiin kuparipannusta. Keskioluen vapauduttua sitä sai tarjoilla vain kaksi pulloa asiakasta kohden, ja Saima noudatti tätä tarkasti. Kun kahvila täyttyi Saiman kunnioittamista veteraaneista asevelijuhlien myötä, olutta kannettiin pöytään runsaammin. Nuorempia Saima muistutti yhteistyön tärkeydestä, ja että oltiinpa missä työssä tahansa, oltaisi kiitollisia siitä, että on työpaikka ja yritettäisi tehdä työt hyvin.

Saima teki täyttä työpäivää 87-vuotiaaksi saakka. Hänellä oli silmää kauneudelle. Se näkyi kaikessa, esimerkiksi vaatteissa, astioissa ja sisustuksessa, aina oli kukkia maljakossa. Työnteon ohessa hän harrasti matkustelua käyden taidenäyttelyissä ja -museoissa. Kesämökillä aika kului kukkia ja kasvimaata hoitaessa. Saimalla oli aina aikaa ystäville, lapsille ja myöhemmin lastenlapsille. 1950-luvulla Saima suoritti ajokortin, jolloin matkat sujuivat tukkuun ja mökille. Saima toimi sotilaskotisisarissa, Yrittäjänaisissa ja Kahvila- ja ravintolayhdistyksessä. Yrittäjänaisilla oli monipuolista toimintaa ja vapaaehtoistyötä, ja heidän kanssaan tehtiin myös Amerikan matka. Saima matkusteli myös Euroopassa tuoden uusia ideoita mukanaan. Hänet on palkittu mm. Yrittäjänaisten kultaisella ansiomerkillä ja Kajaanin kaupunkikeskustayhdistyksen myöntämällä Tervaskanto-palkinnolla leipomoperinteen vaalimisesta ja merkittävästä urasta.

 

”Kun on vaikeeta, niin ajatellaan sinisiä asioita! Jos alkaa ikäviä asioita hautomaan, ei jaksa. Kun koettaa saada hyvät asiat päällimmäiseksi, se on se, jonka takia jaksaa.” -Saima Heikkinen haastattelussa 2000-luvun alkupuolella.

 

Lähteet: 

- Saima Heikkisen haastattelu. Kainuun Museon arkisto.

- Keskinen Pirkko: Hyvvää sen olla pittää. Tarinoita leipomosta. Pekka Heikkinen & Kumpp. Oy. 2017. - Keskinen Pirkko: Saima Heikkinen – Leipomon vanha rouva. Naisten ääni -hanke. naistenaani.fi. 

- Latipää Aila: Tauno ja Saima Heikkisen arvokas elämäntyö. Kotiseurakuntani – Kajaanin seurakuntalehti: 12/2016.

- Marin Kaija. Haastattelut. 2024.

Teksti: Henna Kettunen

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 3. Salme Tervonen

Salme Mustonen syntyi 17.2.1929 Juho ja Kaisa Mustosen perheeseen, johon entuudestaan kuului kaksi vanhempaa sisarusta. Sotkamon Leinolan talon kangaspuut ja rukki olivat nuoren Salmen kovassa käytössä, sillä käsityöt kuuluivat hänen harrastuksiinsa jo lapsuudessa. Käsityöt ja käsityötaito olivat Salmelle siinä määrin rakkaita asioita, että hän hakeutui alan koulutukseen. Töitä hän teki muun muassa yrittäjänä ja kotiteollisuusneuvojana. 

 

Kainuun Pirtin toiminnanjohtaja Salme Tervonen. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Perheen perustaminen tuli ajankohtaiseksi 1950-luvulla, kun hän tapasi tulevan aviomiehensä Vilho Tervosen. Perheen ja työn yhdistäminen onnistui Salmelta hyvin, sillä neljän lapsen kasvattamisen lisäksi hän pystyi nopeana kutojana tekemään tilaustöitä kotona. 

Kajaanin kotiteollisuusyhdistys perustettiin vuonna 1908. Sen tarkoituksena oli edistää ja vaalia kainuulaista kotiteollisuutta ja kehittää käsityötaidosta ihmisille työtä ja ammatteja. Kotiteollisuusyhdistyksen toimesta perustettiin vuonna 1963 Kainuun Pirtti, joka toimi kotiteollisesti valmistettujen tuotteiden kauppapaikkana. Salme Tervonen teki elämänuransa Kainuun Pirtin ja Kainuun käsi- ja taideteollisuus ry:n toiminnanjohtajana vuosina 1966–1991. Kainuun Pirtti toimi vuodesta 1972 alkaen osakeyhtiönä ja toimintaa kehitettiin muun muassa siten, että vähittäismyymälät olivat Kajaanissa, Kuhmossa ja Oulussa. Tämän lisäksi Kajaanissa oli myös toimisto- ja tukkumyynnin tilat. Pääasiassa Kainuun Pirtin tuotteet olivat käsityönä villasta tai pellavasta valmistettuja tekstiilejä, joilla oli omat tuotantosarjansa laajemman markkinoinnin aikaansaamiseksi. 

   

Salme Tervonen juhlii kotonaan kotiteollisuusneuvoksen arvonimeä. Kuva: Jussi Mielikäinen, Kainuun Museon kuva-arkisto.

Salme Tervonen sai tekemästään työstä myös kiitosta: hänet palkittiin vuonna 1978 valtion taideteollisuuspalkinnolla ja vuonna 1983 hänelle myönnettiin kotiteollisuusneuvoksen arvonimi. Epäilemättä työuran kohokohtia olivat myös presidenttien kohtaamiset. Salme Tervonen ojensi 28.3.1968 Urho Kekkoselle miesten pellavaisen kesäpuvun, joka oli Kainuun Pirtin ensimmäinen kappale kyseistä tuotetta. Sotkamossa järjestelyillä vuoden 1987 Maa- ja kotitalousnaisten valtakunnallisilla kesäjuhlilla Salme Tervonen lahjoitti presidentti ja rouva Koivistolle kainuulaisen Sipitysshaalin. 

Salme Tervonen oli pidetty henkilö ja häntä on luonnehdittu innostavaksi sekä sydämelliseksi ihmiseksi. Salme Tervonen menehtyi 17.11.2000. 

 

Salme Tervonen esittelee Kainuun Pirtin tuotteita presidenttiparille. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Lähteet: 

- Kainuun Sanomat: Salme Tervosen muistokirjoitus 10.12.2000   

- Kajaanin kotiseutuarkisto: Kainuun Pirtin lehtileikearkisto. 

- Kotiseurakuntani – Kajaanin seurakuntalehti: 7/2023. Salme Tervonen   

- Taito Kainuu https://craftstories.fi/project/yhdistys-taito-kainuu/ 23.10.2023 

- Tervonen Helena: Pienyrityksen toimintaedellytyksiä Kainuussa – Esimerkkinä Kainuun Pirtti Oy

Kuva ja tekstit: Kainuun Museon kuva-arkisto ja Jarkko Kauppinen

Ketä meitä on töissä Kainuun Museolla? Mitä kaikkea täällä tehdään? Osa 2. museonjohtaja ja museomestari

 

Museonjohtaja

Kainuun Museon museonjohtajan työaikaa menee paljon erilaisiin hallinnollisiin töihin ja kokouksiin. Välillä johtajakin suunnittelee ja toteuttaa näyttelyitä.

Kuva-arkiston kokoelmatyö, asiakaspalvelu, digitoinnin koordinointi ja valokuvaus ovat myös johtajan museaalisia töitä samoin kuin kulttuuriperinnön viranomaistehtäviin osallistuminen arkeologin ja rakennustutkijan kanssa.

Työ on monipuolista tietokoneen ääressä istumisesta tavaroiden kantamiseen.

 

Museomestari

Kainuun Museon museomestari työskentelee niin näyttely- kuin kokoelmatyön parissa. Näyttelyiden valmistelu ja rakentaminen haukkaa suuren osan museomestarin työajasta.

Museomestari huolehtii myös siitä, että museorakennuksessa kaikki toimii ja pitää huolen monesta arkisesta käytännön hommasta!

Museomestari puuhailee oikestaan koko museon henkilökunnan kanssa ja työtä riittää monella saralla. Toisinaan tässä vauhdissa hukkuvat niin hanskat kuin puhelin.

Kuvat ja tekstit: Kainuun Museon henkilökunta.