Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 14. Lyydia Leinonen "Niittylän Lyyti"

11.7.1898 -28.12.1983 

Lyydia Maria Leinonen syntyi Onnenmättäällä Paltamon Vaarankylällä maanviljelijä Paavo Leinoselle ja Kaisa Stiina os. Hukkaselle. Lyyti oli kuudesta lapsesta nuorimmainen. Paavo-isä oli taitava suksentekijä, jonka suksia myytiin Oulun markkinoilla. Koti oli savupirtti ja tilalla pidettiin kolmea lehmää. Lyytin sedän perhe asui myös Onnenmättäällä, niin että kylmä eteinen erotti veljesten kodit toisistaan. Lyytin lapsuudessa oli tapana kokoontua toisen perheen luokse tarinoimaan - välillä niinkin pelottavia juttuja, että lasta pelotti juosta kylmän eteisen läpi oman kodin puolelle. Lyyti muisteli, että lapsuudessa Vaarankylällä kuului sudenulvontaa. 

Lyydia Leinonen. Kuva: Raili Leinosen kokoelma.

Paavo-isä kuoli Lyytin ollessa seitsenvuotias. Leski Kaisa Stiina löysi uuden puolison muutaman kilometrin päästä Niittylästä, samoin leskeksi jääneen Jaakko Karjalaisen. Niin Kaisa Stiina muutti vielä kotona asuvien lapsiensa kanssa Niittylään. Lyyti meni nuorena piikomaan, mistä nuori piika sai Viljo-pojan jo vuonna 1913 ja Lyyti palasi Niittylään. Seuraavana vuonna isäntä Jaakko menehtyi, jolloin Lyytin veli Johannes, jota Jussiksi sanottiin, otti vastuun Niittylän tilasta. Siellä Lyyti ja Jussi elivät koko elämänsä. Talossa asui myös Lyytin poika Viljo ja taloon tuli myöhemmin myös miniä. Miniä sai hoitaa navettatyöt, Lyyti hoiti talon työt. Lyytin elämä päättyi talvisena iltayönä Niittylässä sairaskohtaukseen. 

Mikä ei Lyytiltä käynyt ei käynyt keltään. Lyyti oli jo pikkulapsena isäänsä seuraten päättänyt valmistaa sukset. Hän valmistikin oivan parin ja niitä seurasi monet esineet, kuten tuolit, jakkarat, penkit ja tiinut. Lyyti teki kovasti kaikkia talon töitä niin pöllimetsässä kuin maantiellä, hevosmiehen hommissa, heinänniitossa ja halkoja hakaten. Heinätöissä piti olla kolmet heinät yhtaikaa ilmassa. Kun talon miehet olivat savotassa, Lyyti pärjäsi töissä ilman vaikeuksia. Lyyti oli niin taitava kalastaja, että se herätti kateuttakin. Läheiseltä Vehkapurolta nousi purotaimenta ja järviltä nousi kalaa verkolla. Lisäksi Lyyti taisi myös perinteiset naisten työt, esimerkiksi villankehruun. Lyyti marjasti niin, että riitti torille myytäväksi asti. Hän leipoi kukot, rieskat, piirakat ja juustoleivät. Pyykki pestiin puron rannassa muuripadassa. Silloin naapurista paikalle saapui myös Reeta-ystävä, jonka kanssa parannettiin samalla rupatellen maailmaa. 

Lyydia Leinonen. Kuva: Raili Leinosen kokoelma.

Lyyti hoiti paitsi talon myös ihmiset. Hän hoiti omaa lastaan ja lapsenlapsia, talon kasvattityttö-Mantaa, sekä omaa äitiään kun tämä iän myötä dementoitui pahoin ja välillä karkailikin. Kun rautatietä rakennettiin, Niittylässä asui rautatieläisen perhe. Kun vanhemmat olivat töissä, Lyyti hoiti tämän perheen lapsia. Kirkkopyhinä Lyyti matkusti Paltaniemelle. Hän kävi myös maatalousnäyttelyissä ja Kajaanin torilla markkinoilla. Torilla Lyyti osasi pitää puolensa ja pistää vastaan, nimittäin silloin kun Lyyti suuttui, suuttui hän myös tulisesti. 

Lähteet:

- Kajaanin Lehti, 02.11.1904 ja 14.11.1906.

- Kotiseutulehti Paltamo 4.1.1964.

- Leinonen Raili. Haastattelu. 9.1.2024.

- Paltamon ekomuseon www-sivut. Viitattu 1.2.2024.

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 13. Kaisa-Reeta Tormulainen

(22.9.1842- 5.12.1920)

Kansanparantaja ja tietäjä Kaisa-Reeta Tormulainen tunnettiin myös nimillä Hautamäen muori ja Aaron Kaisa-Reeta. Hän syntyi Mainualla 22.9.1842 Antti ja Liisa Tormulaisen (os. Levoska) perheeseen, ja oli näin perheen viidestä lapsesta vanhin. Hän avioitui vuonna 1865 Aron Kaipaisen kanssa ja perheeseen syntyi seitsemän lasta. Ajalle poikkeuksellisesti Kaisa-Reeta tapasi käyttää tyttönimeään Tormulainen.

Kaisa-Reetan jäätyä leskeksi 1870-luvulla, elämä jatkui Murtomäen Hautamäen talossa, jossa hän harjoitti kansanparantajan ammattia. Kuten tavallista, tässäkään ammatissa ei päässyt rikastumaan. Palkka koostui pienistä rahapalkkioista tai saattoipa joskus maksusta käydä pullo pontikkaa, jonka Kaisa-Reeta käytti rohtojen valmistukseen. Ainakin 1880-luvun jälkimäisellä puoliskolla Kaisa-Reeta kamppaili taloudellisten ongelmien kanssa, sillä Aronilta jääneitä perintömaita määrättiin pakkohuutokauppaan maksamattomien kruununverojen takia.

Hautamäen talossa oli muutama lehmä, jotka tarjosivat lisäsärvintä ruokapöytään. Uusia isäntiäkin taloon olisi ollut tulossa, mutta Kaisa-Reetan tiedetään tuumanneen miehistä seuraavaa: ”En huoli juoposta enkä laiskasta. Jos en sellaista saa, joka mun hoitaa, niin hyh, perhana.”  

Samuli Paulaharjun ottama kuva Kaisa-Reeta Tormulaisesta noin vuodelta 1915-1917. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto. 

Samuli Paulaharju on kuvaillut Kaisa-Reeta Tormulaista seuraavasti Kainuun mailta: kansantietoutta Kajaanin kulmilta -teoksessaan: ”Oikein päätietäjä Siinä on muori, mutta tanakka ja terhakka, vaikka onkin kohta kahdeksissakymmenissään. Jo siinä äkkinäinen melkein pelästyy, kun piippusuinen akka päästää äänen kuin torvesta, karjaisee oikein, oikein karkeasti ja vielä terästää puhettaan epälukuisilla perhanoilla ja perkeleillä ja kaikilla mahdollisilla rumanhengen nimityksillä, niin että melkein tulikiveltä kärähtelee.”

Kaisa-Reeta oli arvostettu tietäjä ja parantaja, joka hallitsi kansanomaisten yrttilääkkeiden valmistuksen, kuppauksen, hieronnan, jäsenien niksauttelun ja manipuloinnin. Potilaiden hoito suoritettiin tavallisesti saunassa: parannusoppinsa hän oli saanut vanhemmiltaan, aviomieheltään sekä muilta tietäjiltä Murtomäen, Sotkamon ja Kiuruveden suunnalta.  Hautamäen muorin maine kiiri kauas, sillä potilaita saapui Etelä-Suomea ja Viipuria myöten. Vakavilta sairauksilta hän ei välttynyt itsekään, sillä lavantautia hänen kerrotaan sairastaneen viisi kertaa ja ruttoa kerran yli kuukauden. Kaisa-Reeta Kaipainen (os. Tormulainen) menehtyi kotonaan Murtomäen Hautamäessä 5.12.1920.

Kaisa-Reeta Tormulaisen eli Hautamäen muorin kertomia uskomustarinoita

-          Kalmanväki. Kalman väellä on tavattoman monia nimityksiä. Kööpelit, keikkaat, kirkonväki, ne on semmoisia kuvatuksia. On niitä kuoleman jälkeen liiaksikin. Ne on perkeleen enkeleitä. Kajaani. Paulaharju, S. 7659. 1917. Kaisa-Reeta Tormulainen. SKS, Helsinki.

-          Tervas Jussilla oli nytykät taskussa, vaatenytykät kolmelta kirkkomaalta otetut. Tietäjät niitä ottavat ja sanovat ottaessa: “noskoot seittemän äitin lapset yhellä kerralla!” Arkun ottavat auki ja ruumiin tomua – kun on ruumis marännyt - kolme kertaa ottavat, hopearahalla nostavat ja panevat hopeaa sijaan. Käyvät sitten yöllä lampaita kerimässä niille vuoteiksi, kolmeen nytykkään panevat. Niin saa itselleen keikkaat, joilla voi teettää kaikenlaista. Mutta pitää osata niitä hallita ja laittaa vuoteita. Kajaani. Paulaharju, S. 7679. 1917. Kaisa-Reeta Tormulainen. SKS, Helsinki.

-          Kirkonväki nytykkä se oli, joka oli rauniossa saunan kiukaan kivien välissä. Punaisella langalla oli ristiin siottu, kolmenlaista vaatetta, hurstia, villavaatetta ja liinavaatetta, ja punaista rauvanruostetta sisässä. Oli yritetty pilata niillä. Kajaani. Paulaharju, S. 7692. 1917. Kaisa-Reeta Tormulainen. SKS, Helsinki.

-          Riihi oli täynnä näkymättömiä, jotta ihan lakeen koski pää, jotta ei sinne mahtunut. Mutta kun alkoi veisata ne toiset kun meni sinne riiheen, niin ne hävisi ja meni pois. Toiset niitä ei nähneet. Niitä oli silmäpuolia ja käsipuolia ja jalkapuolia ja mustia. Kajaani. Samuli Paulaharju 7696. 1917. Kaisa-Reeta Tormulainen. SKS, Helsinki

-          Hauvalle kun mentiin (kerran) niin se (tietäjä) pyyhki silmät, jotta mie aloin nähä siitä keikkaita. Semmoisilla nytyköillä vain sipaisi silmät. Jos itse olisin heti ehtinyt pyyhkäistä, niin olisin saanut pois. Mutta kun en pyyhkäissyt, niin oli keikkaita. Oli kaikki paikat väkeä täynnä, hevosen selkäkin. “minkä perkeleen minä teen täällä!” ajattelin. Mie kun otin uunin luuvan ja panin palamaan ja sanoin, jotta “siinäkös te nyt majapaikan otatte!” Mutta ukko nauroi vain ja sanoi: “on isännällä väkeä.” Kajaani. Samuli Paulaharju 7703. 1917. Kaisa-Reeta Tormulainen. SKS, Helsinki.

-          Antikkalassa ei teurastettu isännälle lehmää. Mutta sen jälkeen alkoi mennä joka vuosi lehmä jonkun vahingon kautta. Silloin teurastivat lehmän ja veivät sorkat ja päät hautausmaalle isännän haudan päälle, jotta tässä tämä nyt on. Sitten heittivät lehmät kuolemasta. Kajaani. Samuli ja Jenny Paulaharju 17656. 1932. Kaisa-Reeta Tormulainen, mp. 1915. SKS, Helsinki.

Kaisa Reeta Antintytär Tormulainen  (22 September 1842–5 December 1920) 

Kaisa-Reeta Tormulainen was born in Mainua close to Kajaani. She got married at 23 and had seven children. 

Tormulainen worked as a folk healer. She was a well-known wise woman and healer who received clients even all the way from Southern Finland. She knew how to make herbal medicine, practice cupping and massage. She usually took care of her clients in the sauna. Tormulainen learned her skills from her parents, her husband, and other local sages. 

Lähteet:

- Geni.com Kaisa Reeta Antintytär Tormulainen. https://www.geni.com/people/Kaisa-Reeta-Tormulainen/6000000030384164464 1.11.2023  

- Kainuun Työväen Lehti. 16.12.1920

- Miilu-lehti. 16.11.1988 

- Samuli Paulaharju: Kainuun mailta: kansantietoutta Kajaanin kulmista

- Suomalainen Wirallinen lehti 4.1.1889

- Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Helsinki 

- Yle Areena: Kansanparantaja Hautamäen Muori (Kaisa-Reetta Tormulainen) https://areena.yle.fi/podcastit/1-50413352   1.11.2023

Teksti ja kuva: Jarkko Kauppinen, Kainuun Museon kuva-arkisto

 

 

 

  

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 12. Lahja Kainulainen

(28.10.1886 - 6.2.1964) 

Kuhmon Tuupalassa postin pitkäaikaisena hoitajana, majatalon pitäjänä sekä maatalon töissä toimi talon oma tytär Lahja Kainulainen. Lahja kävi kansakoulua Kuhmoniemen kirkonkylällä ja jatkoi Nurmeksen yhteiskoulussa 4. luokkaan asti. Sen jälkeen hän kävi Kuopion kauppakoulua ja valmistui keväällä 1911 Oulusta postioppikurssilta. Toimittuaan ensin Vilppulan postitoimistossa hän sai vuonna 1933 hoitaakseen Kuhmoniemen posti- ja lennätintoimiston.  

Lahja Kainulainen 1950-luvulla. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto / Tuupalan museo (Kuhmo)

Lahja halusi palata hoitamaan lapsuuden kotitilaa ja vanhaa äitiään Helena Kainulaista (s.1852). Äiti kuoli jo seuraavana vuonna 1934. Lahja sai ottotyttäreksi sukulaistyttönsä Sirkan vuonna 1937. Taloudelliset vaikeudet 1930-luvun alkupuolella olivat johtaneet kotitilan pakkohuutokauppaan. Tällöin Lahja lunasti Tuupalan veljeltään Uunolta (1875–1966). Veli toimi tilanhoitajana ja myöhemmin omisti jälleen osan tilasta. Sisarukset lahjoittivat Vanha-Tuupalan Kuhmon kunnalle kotiseutumuseoksi. 

Lahja Kainulainen 1960-luvulla. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto / Tuupalan museo (Kuhmo)

Lahja Kainulainen hoiti Tuupalan talousasiat ja työnjaon tomerasti. Ruoka oli hyvää ja majatalon vieraita passattiin hyvin. Seuraelämä juhlineen oli vilkasta, linja-auto toi Kajaanista vieraita yhtenään – Kuhmossa käyviä herroja ja virkistäytyjiä. Hammaslääkäri Elli Raustio on muistellut elämää Tuupalassa 1934: ”Iltaisin lämmiteltiin yhdessä, saunottiin suuressa saunassa rannassa ja kierreltiin Pajakan rantoja. Kaunista ja hauskaa oli. Henkilökuntaakin oli paljon – oli ainakin piikoja, renkejä ja pihamiehiä. Lahja Kainulainen oli oiva persoonallisuus, hauska ja vilkas. Hän kulki kuin keisarinna holkki-Saimaa röyhyten ja kaksi koiraa kintereillään, matalajalkaisia tusseloita. Lahja-neiti valitti, että talviaikaan on ikävää ja yksitoikkoista. Hän matkusti toisinaan myös Tampereella siskonsa Hilja Gestrinin luona.”

Tuupala on nykyään Kuhmon kaupungin omistuksessa ja se toimii museona. Kuva: Kainuun Museo

Lahja Kainulainen ehti asua myös Amerikassa. Hän työskenteli vuosina 1912–1917 Englewoodissa New Jerseyssä apulaisena rikkailla rouvilla. Heiltä hän sai lahjaksi upeita vaatteita. Amerikassa ollessaan Kainulainen kävi näyttämökurssin ja Suomeen palattuaan hän ohjasikin näytelmiä Kuhmon Nuorisoseurassa. Kainulainen oli yksi tämän nuorisoseuran perustajajäseniä ja seura kokoontui usein Tuupalassa. Muita harrastuksia olivat kuorolaulu ja lukeminen. Lahja Kainulainen osallistui myös Karjalan retkikuntaan. Hänet palkittiin Heimosoturiliiton Heimosotaristillä vuonna 1938.

Lähteet:

- Kaikuja Kajaanista, 22.08.1907, 11.01.1912 ja 25.01.1912.

- Kainuun Sanomat, 17.05.1938.

- Kajaani, 10.04.1937.

- Kajaanin Lehti, 31.08.1910 ja 07.06.1911.

- Kaleva, 31.05.1911.

- Kontusaari-Laukkanen Päivi: Tuupala – kappale Kuhmon menneisyyttä. 1987. 

- IKI – Kainuun maakunnallinen museouutislehti. Toim. Senja Säkkinen.

- Kontusaari-Laukkanen Päivi: Tuupalan historia. 1987.  www.kuhmo.fi.

- Postitorvi : Suomen postiyhdistyksen äänenkannattaja, 20.09.1924.

- Suomenmaa, 13.06.1933.

- Tampio Hilkka, 2023. Muistiinpanot. 

Teksti ja kuvat: Henna Kettunen, Kainuun Museon ja Tuupalan museon kuva-arkistot

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 11. Isa Asp

 (4.2.1853 - 12.11.1872)

Runoilija Isa (alun perin Loviisa) Asp syntyi 4.2.1853 Utajärvellä. Hänen isänsä Jaakko Asp oli nuorena miehenä tullut Raahesta töihin Utajärven Myllyrannan rautaruukille. Työpaikan lisäksi Jaakko löysi Utajärveltä tulevan vaimonsa Briita Elisabeth Puhakan.

Jaakko Aspia on luonnehdittu lahjakkaaksi ja rehelliseksi henkilöksi, joka osasi niin suomea kuin myös ruotsia. Näin hän kohosi pian Myllyrannan ruukin kirjanpitäjäksi. Briita-äiti oli talonpoikaista sukua Utajärveltä, ja häntä pidettiin käytännönläheisenä sekä teräväjärkisenä naisena, vaikkakaan niin sanottua kirjasivistystä hänellä ei ollut. Aspin perhe oli suuri, sillä Jaakolle ja Briitalle syntyi vuosina 1853–1873 yhteensä 11 lasta, joista Isa oli esikoinen.

Isa Asp noin vuonna 1870. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto. Kuvan alkuperäinen omista: Pohjois-Pohjanmaan museo. 

Lapsena Isa oli hyvin vilkas, eikä hän malttanut juuri pysyä paikallaan. Päivät kuluivat ulkona leikkien ja ne harvat asiat, jotka saattoivat hillitä hänen vilkasta luonnettaan, olivat kirjat ja kirjoitusvälineet. Isa oli lahjakas lapsi, sillä hän oppi lukemaan ja käyttämään ruotsin kieltä jo lapsena. Isan koulutaival alkoi syksyllä 1859 Raahessa, mutta lahjakkuutensa ansiosta hän suoritti koulun oppimäärän poikkeuksellisen nopeasti. Isa oli liian nuori jatkamaan koulua korkeammalle asteelle, ja näin ollen hän joutui palaamaan kotiinsa. Tie vei tällä kertaa Suomussalmelle, jonne perhe oli muuttanut Jaakko Aspin saatua töitä Ämmän ruukilta. 

Suomussalmi uutena kotiseutuna oli Isalle rakas, etenkin luonnonkauneus viehätti häntä kovasti. Vilkkaalla luonteellaan hän sai pian ystäviä Bisin ja Favorinin tyttäristä. Äitinsä harmiksi Isa ei edelleenkään ollut kiinnostunut kotitöistä tai nuorempien sisaruksien hoitamisesta. 

Isa palasi Raaheen syksyllä 1864, jossa hän aloitti koulun Heikelin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Hän opiskeli koulussa seuraavaan kevääseen saakka. Vaikka koulutie jäi Raahessa lyhyeksi, syttyi noina kuukausina rakkaus runouteen. Paria vuotta myöhemmin Isa kirjoitti runoja, sepitti kertomuksia ja toimitti mm. Lahja-nimistä lehteä (Julbockens berättelser) 22 numeroa. Jo teini-ikäisenä Isalla oli palava halu nähdä maailmaa ja sivistää itseään.

Isa Asp. Kuva: Tiina Väisänen

1860-luvun lopun nälkävuodet ja Kurimo – Ämmä rautatehdas Oy:n konkurssi syksyllä 1869 vaikeuttivat kainuulaisten ja Aspin perheen elämää. Jaakko Asp oli Ämmän ruukin konkurssin vuoksi pakotettu etsimään töitä muualta. Töitä löytyikin Jaakolle Puolangalta, jossa hän toimi muun muassa kunnankirjurina ja nimismiehen apulaisena. Aspin perhe muutti Puolangalle Parola-nimiseen taloon kevättalvella 1870. Parolan talosta muodostui Jaakko Aspin perheelle koti sanan varsinaisessa merkityksessä: siellä perheen lapset varttuivat aikuisiksi ja tästä talosta kukin vuorollaan suuntasi maailmalle.

Idea Jyväskylän seminaariin hakemisesta kypsyi Isan mielessä keväällä 1871. Isa valmistautui elokuussa järjestettyyn pääsykoetutkintoon vanhoja oppikirjoja lukien, ja lopulta hän suoriutuikin kokeesta suurella kunnialla. 

”Muutamia vuosia sitten kuulin puhuttavan Jyväskylän seminaarista ja luin myös sanomalehdistä siitä samasta; silloin syttyi mielessäni sammumaton halu päästä tänne.”

Isa Asp kirjeessä Sally Thauvónille 

Isan tie vei Jyväskylään ja siellä hänet otettiin avosylin vastaan opettajien kuin myös oppilaiden toimesta. Isa ystävystyi nopeasti Hanna Favorinin, Aina Sumeliuksen, Lydia Hellsténin ja Gusti Demanderin kanssa. Kirjeissään Isa on luonnehtinut Jyväskylän seminaarin ihmissuhteita hyvin toverillisiksi, sillä halauksia ja suudelmia saatettiin vaihtaa tuntemattomienkin kanssa. Toisaalta seminaarilla vallitsi isänmaallinen ilmapiiri, jonne oli hakeutunut miehiä ja naisia kaikkialta Suomesta. Näiden nuorien mielessä siinsi ajatus siitä, että jonain päivänä he saivat levittää valistusta ja valoa Suomen kansalle. Suomalaisuus ja suomen kieli oli lähellä nuoren Isan sydäntä, jonka ensimmäinen suomenkielinen runo syntyi lokakuussa 1871 naisseminaarin avajaisiin.

Terveyshuolet varjostivat Isan elämää todennäköisesti jo seminaarin ensimmäisellä syyslukukaudella: sitkeä yskä oli jatkunut jo pitkään ja helmikuussa 1872 hän kertoi ystävälleen osoitetussa kirjeessä kärsineensä rintakivusta ja verisestä yskästä. Keuhkotauti ei ottanut hellittääkseen ja Isa Asp menehtyi 12.11.1872 sairasteltuaan useiden kuukausien ajan.

 

Lähteet:

- E. Laine: Suomen vuoritoimi 1809–1884 II s. 703–704 

- Helmi Setälä: Isa Asp - Nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina. 

- Isa Asp – Runoilijan elämä ja käsikirjoitukset. Johdanto · JYX-EXPO (jyu.fi) 29.9.2023 

-  Isa Asp – runon pohjoinen tähdenlento. https://www.naistenaani.fi/isa-asp-runon-pohjoinen-          tahdenlento/  29.9.2023

     Teksti ja kuvat: Jarkko Kauppinen, Kainuun Museon kuva-arkisto ja Tiina Väisänen

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 10. Olga Tikkanen

 (16.8.1896-23.1.1965)

Olga Maria Tikkanen myöh. Vuolasvirta syntyi Sotkamon Laakajärvelle lähelle Iisalmen ja Rautavaaran rajaa. Perhe muutti myöhemmin Iisalmeen ja sitten Kajaanin maalaiskuntaan. Aikuisena Olga toimi Kajaanissa sanomalehden päätoimittajana, urheiluseuran puheenjohtajana sekä kirjaltajien ammattiyhdistysosaston puheenjohtajana. Hän asui Kajaanin Ensilässä, ja oli aktiivinen toimija työväenyhdistyksessä. Hallitusvastuun lisäksi hän osallistui aktiivisesti työväenyhdistysten iltamiin lausuen runoja ja harrastaen myös näyttelemistä työväennäyttämöllä. Olgan leipätyö oli pitkään kirjaltaja eli hän toimi sanomalehden painossa, taitossa tai sidonnassa.  

Olga Tikkanen vuonna 1924. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto. 

Kajaanin työväenyhdistyksen yhteyteen perustettiin voimistelu- ja urheiluseura vuonna 1905. Tuolloin urheiluseuralla ei ollut vielä nimeä. Virallisen nimen Kajaanin Kisa seura sai vuonna 1909. Kisan yleisimpiä urheilulajeja olivat paini, nyrkkeily ja muut voimailulajit sekä hiihto ja juoksu. Olga Tikkanen oli toiminut Kisan johtokunnassa useita vuosia jo 1910-luvun alussa, ja nousi myöhemmin seuran puheenjohtajaksi. Näin hän oli ensimmäinen nainen Suomessa urheiluseuran johdossa, jossa urheili myös miehiä. Tikkanen osallistui itsekin Kajaanin Kisan edustajana hiihdossa, juoksussa ja naisten viestijuoksussa esimerkiksi Kainuun piirinmestaruuskilpailuissa vuonna 1913. Kajaanin Kisan jäsentenvälisissä hiihtokilpailuissa hän kilpaili vielä vuonna 1920.  

Kirjaltajien ammattiyhdistystoimintaa käynnisteltiin Kajaanissa uudelleen vuonna 1917. Erikoista yhdistyksen henkiinherättämisessä oli se, että toiminnan alullepanija ja osaston puheenjohtaja oli nainen, Olga Tikkanen. Jäsenistö antoi täyden tunnustuksen hänen ansioilleen ja saavutuksilleen, hänen sukupuoltaan pidettiin kuitenkin rasitteena. Tikkasen seuraajaksi valittiinkin miespuoleinen henkilö vielä vuoden 1917 aikana. Tämän jälkeen Tikkanen kuitenkin jatkoi toimintaa ammattiyhdistyksen hallituksessa toimien esimerkiksi sihteerinä. Olga Tikkanen toimi myös muun muassa Kajaanin maalaiskunnan tilintarkastajana ja Kajaanin työväenyhdistyksen kirjaston kirjastonhoitajana.  

Olga Tikkanen toimi päätoimittajana kevään ja kesän 1922 Kainuun Kansassa ja vielä kuukauden syksyllä 1922 Työväen Lehdessä. Lehdet olivat Kainuun työväestön äänenkannattajia. Lehtien kirjoituksien vuoksi Tikkanen tuomittiin Kuopion lääninvankilaan kommunistisesta toiminnasta puoleksi vuodeksi kärsimään rangaistusta vuosina 1922–1923. Hänen miehensä Frans O. Vuolasvirta, joka myös toimi sanomalehden päätoimittajana Kajaanissa, oli tuomittu vastaavasti neljäksi vuodeksi vankeuteen. Pariskunnan häät juhlittiin pian vapautumisen jälkeen 7.6.1926. Häiden aikoihin pariskunta muutti Vaasaan ja siellä he jatkoivat aktiivista toimintaa työväenyhdistyksessä sekä kaupungin yhteisten asioiden hoidossa muun muassa eri lautakunnissa. Olga kirjoitti useita runoja, joita myös lausuttiin ympäri maan työväeniltamissa. Hän jatkoi työtään kirjaltajana vielä 1930-luvulla, ja joutui uudelleen myös kuritushuoneelle valtiopetoksen valmistelusta. Sotien jälkeen Olga oli perustamassa Helsingin Demokraattista yhdistystä ja kuului Työväen Taiteenharrastajien Liittoon. 

Lähteet: 

- Heikkinen, Reijo & Lackman, Matti 1986: Korpikansan kintereillä. Kainuun Työväenliikkeen historia. Kainuun Työväenliikkeen historiatoimikunta. Kajaani.

- Hufvudstadsbladet, 05.12.1944. 

- Kainuun Työmies, 12.04.1923.

- Kajaanin Lehti 26.03.1913 ja 30.05.1913 

- Kärki Timi: Korpikommunistit ja kapitalistit kilpakentillä: poliittisuus kajaanilaisissa      urheiluseuroissa    vuosina 1900–1939. Historian Pro gradu – tutkielma. Oulun yliopisto. 2021.

- Savon Kansa, 14.10.1922

- Suomen Urheilulehti, 03.04.1913

- Tikkanen Pentti H: Raja ja kasarmi. Muisteluksia sotilaan elämästä. 2005

- Tikkasten sukuseuran sukuselvitys. 

- Työväen Lehti, 01.04.1920.                                                                                                                                                                                                                                                                                                 Teksti ja kuvat: Henna Kettunen, Kainuun Museon kuva-arkisto

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 9. Klaara Salonius

Klara tai tuttavallisesti Klaara Salonius tunnettiin kotikaupungissaan Kajaanissa myös Hieroja-Klaarana. Hän syntyi Iisalmessa 3.12.1864 Frans Saloniuksen ja Teodora Josefina Saloniuksen perheeseen. Frans-isän johdolla perhe muutti Kajaaniin, jossa hän aloitti kappalaisen virassa 17.12.1864 ja varapastorina 3.1.1867.

Klaara Salonius tunnettiin Kajaanissa myös Hieroja-Klaarana. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto. 

Opintie Klaaralla jäi kovin lyhyeksi, sillä hän jätti tyttökoulun kesken. Syy keskeytykseen oli todennäköisesti hänen isänsä kuolema, jonka jälkeen hänen oli osaltaan kannettava vastuuta perheen elättämisestä. Klaara työskenteli hetken Berghin viinakaupassa, jonka jälkeen hän opiskeli hierojaksi. Tarinat kertovat, että Klaaralla olisi ollut poikkeuksellisen vahvat kädet ja sormet, sillä hierottavina olleiden tiedetään voihkineen ja valittaneen Klaaran käsittelyssä. Toisinaan hän työskenteli myös ruokapalkalla, koska kajaanilaisten perheiden ruokailutavat olivat tulleet hänelle tutuiksi vuosikymmenten saatossa. Kun Klaara tiesi, että jossakin perheessä syötäisiin tänään hyvin, hän lähti tarjoamaan heille hierontapalvelujaan. Palkaksi hän sai vatsansa täyteen maittavaa ruokaa, jonka jälkeen hän tavallisesti vetäytyi päivälevolle.

Sunnuntaipäivät olivat Klaaralle tärkeitä, koska papin tyttärenä hän tapasi käydä aamuisin kirkossa ja iltapäivisin hän tutki Raamattua. Klaaran sunnuntaipäivän huvituksiin kuuluivat myös elokuvat ja hän olikin Ratto-elokuvateatterin kanta-asiakas. Eräällä kerralla poistuessaan näytöksestä sattui kommellus, jossa heiluriovi kumautti häntä otsaan. Klaaran kasvoihin kohosi iso mustelma, jonka jälkeen hän ei tiedettävästi enää elokuvia harrastanut. Klaaran tiedetään kertoneen surkeana: ”Kyllä se Jumala minua nyt kuritti synnillisestä elämästä”

Klaara oli tyylilleen uskollinen ja hänet saattoi tunnistaa pitkästä mustasta hameesta ja röijystä. Hän liikkui hiukan vaivalloisesti muutamia askelpareja kerrallaan. Kadunylitykseen hän pyysi monesti apua ohikulkijoilta, ja otteen saadessaan, ei hänen vahvasta kädestänsä päässyt enää helposti irtautumaan. Toisinaan ohikulkijat joutuivatkin taluttamaan Klaaran hänen kotiovellensa saakka. 

Klaara oli varsin pidetty henkilö Kajaanissaja häntä on luonnehdittu iloisena ja sanavalmiina henkilönä. Toisinaan tämä sanavalmius saattoi mennä hiukan yli, kun juorut eivät pysyneet hänen omana tietonaan. Nuori oppikoulunopettaja, lehtori Heikki Itkonen, epäili Klaaran levittelevän hänestä juoruja. Tiedettävästi useammatkin kajaanilaisnaiset olivat kiinnostuneita komeasta lehtorista, jolloin Itkonen tympeytyi juoruiluun, ja vastaiskuksi hän järjesti Klaarasta lukion konventtitilaisuudessa radioparodian. Klaara pääsi – ehkä haluamattaan – myös sotkamolaiskirjailija Viena Korhosen Kajaanin kasvot- radiopakinaan, jossa häntä kuvattiin naiseksi, jonka kielenkantimia ei pakkanenkaan pysty vangitsemaan, ja kuinka kaupungin silmäätekevät pyrkivät eroon hänen ristikuulustelustansa. Toisinaan myös Klaara joutui kestämään ilkeämielisten juoruilua, kun häntä väitettiin viinaanmeneväksi. Joskus konjakkiryyppy oli kuitenkin paikallaan, ja tällöin Klaara saattoi kopauttaa päälakeaan ja tuumata: ”Hyvästi järki ja ymmärrys.”

Viimeiset elinvuotensa Klaara Salonius vietti Auralan vanhainkodissa, jossa hän oli eloonsa tyytyväinen. Auralassa Klaaraa kävivät tervehtimässä myös kirkkoherra Max Katavisto, jolle Klaara oli sanonut: ”jos minä tulisin niin heikkopäiseksi ja pöljäksi, että pyrkisin pois teältä Auralasta, niin elkeä peästäkö, elkeä peästäkö minuva!” Klara Maria Salonius menehtyi Kajaanissa 1.4.1953.  

Lähteet: 

-     Geni.com: Klara Maria Salonius https://www.geni.com/people/Klara-Maria-Salonius/6000000178159141857 26.10.2023

-     Geni.com: Frans Napoleon Salonius https://www.geni.com/people/Frans-Napoleon-Salonius/6000000000197248328 26.10.2023  

-     Kainuun Museo: Maija-Liisa Portanon muistelee Klaara Saloniusta  

-     Kainuun Museo: Vappu Väyrynen muistelee Klaara Saloniusta  

-     Kainuun Sanomat: 4.12.1934 ja 7.10.1939  

-     Suomen papisto 1800–1920. Salonius, Frans. https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/2412 26.10.2023  

-     Viena Korhonen: Kajaanin kasvot -radiopakina 

Teksti, kuvat ja video: Jarkko Kauppinen, Kainuun Museon kuva-arkisto ja Kainuun Museon henkilökunta.

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 8. Helena Vartiainen ja Irma Vartiainen

Impi Helena Vartiainen syntyi Juho Adolf ja Amanda (os. Veijola) Vartiaisen perheeseen Yhdysvalloissa 27.3.1910. Pariskunta meni naimisiin 21.3.1903 ja he asuivat Illinoisin osavaltiossa sijaitsevassa Jolietin kaupungissa. Juho ja Amanda olivat alun perin lähteneet Pohjois-Pohjanmaalta Yhdysvaltoihin, mutta vuonna 1911 he palasivat Suomeen ja Kajaaniin. Juho elätti perhettään muutaman vuoden ajan maanviljelijänä, kunnes sai töitä nuorempana konstaapelina. Juho oli pidetty virkamies ja hän eteni työurallaan ylikonstaapeliksi saakka.

Helena Vartiainen puutarhassa. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Helena Vartiainen valmistui ylioppilaaksi Haapaveden yhteiskoulusta vuonna 1929. Opintie vei Helenan lukion jälkeen Helsingin yliopistoon, josta hän valmistui filosofian maisteriksi keväällä 1938. Opintojen yhteydessä hän toimi muun muassa opettajan viransijaisena Kajaanissa ja Kuusamossa. 

Helena Vartiainen Brahenkadulla marraskuussa 1970. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Varsinaisen työuran Helena Vartiainen teki Kainuun rajavartiostossa ja puolustusvoimissa työskennellen näissä organisaatioissa vuosina 1938–1970. 

Irma Vartiainen syntyi Matti Ludvig ja Vilhelmiina (os. Väyrynen) Vartiaisen perheeseen 14.11.1906. Lapsia Vartiaisen perheeseen kuului kuusi, jotka syntyivät vuosina 1905–1917. Irma oli sisaruksista toiseksi vanhin. Hän valmistui ylioppilaaksi Kajaanin yhteislyseosta vuonna 1925 ja seitsemän vuotta myöhemmin filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta.

Irma Vartiainen. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Irma Vartiainen toimi opettajana aina vuoteen 1969 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle. Irma työskenteli muun muassa tuntiopettajana Kajaanin yhteislyseossa vuosina 1933–1946, apulaisopettajana Kajaanin yhteislyseossa vuosina 1946–1954 ja Kajaanin tyttölyseon opettajana 1951–1969, johon kuuluivat myös vararehtorin tehtävät 1950-luvun alkupuolella. 

Helena ja Irma Vartiainen olivat serkuksia, jotka kumpikin tekivät merkittävän työn vaalien Kainuun historiaa ja kulttuuriperintöä. Helena Vartiainen teki vapaaehtoistyötä Kainuun Museon museonhoitajana vuosina 1955–1977 ja Kainuun Museoyhdistys ry:n sihteerinä vuosina 1956–1977.

Irma Vartiainen oli Kainuun Museoyhdistyksen puheenjohtaja peräti 31 vuotta vuosina 1954–1985. Tämän lisäksi hän kuului muun muassa Kainuun Pirtti oy:n hallitukseen, Kajaanin kalevalaiset naiset ry:n johtokuntaan, Kainuun maakuntaliiton historiatoimikuntaan ja Lotta Svärd -yhdistykseen.

Helena ja Irma Vartiaisen työ Kainuun Museoyhdistyksessä

Kainuun Museo perustettiin vuonna 1930 ja ensimmäiset vajaat 50 vuotta museon ylläpitäjänä toimi Kainuun Museoyhdistys. Vartiaisen serkukset osallistuivat jo 1950-luvulla museotyöhön, sillä Irma inventoi Helmi Suomalaisen kanssa museon kansantieteellisen esineistön, ja Helena Vartiainen kokosi ja järjesti samanaikaisesti museon arkistoa. Museoyhdistyksen toiminnassa tapahtui vuonna 1953 suuri muutos, kun vuotta aikaisemmin valmistuneesta keskuskansakoulusta saatiin ullakkotilat museon käyttöön. Kajaanin kaupunginhallitus teki 7.5.1954 pitämässään kokouksessa päätöksen, että Kainuun Museoyhdistys sai veloituksetta harjoittaa museotoimintaa edellä mainituissa tiloissa. Kyseinen päätös vapautti myös taloudellisia resursseja museaaliseen työhön.

Ullakkotilan muuntaminen museoksi ja näyttelytilaksi pääsi vauhtiin kesä-heinäkuussa vuonna 1954. Kyseisessä Kainuun Museon perusnäyttelyssä oli esillä muun muassa kansatieteellistä esineistöä, kalastus- ja metsästysvälineitä ja saattoipa näyttelyssä tutustua menneen ajan naisten ja miesten kotiaskareisiin. Jo 1950-luvun puolivälissä suurin osa museoesineistä oli varastoituina, eivätkä ne näin olleet esillä näyttelyssä. Kainuun Sanomat luonnehti 1950-luvun perusnäyttelyä seuraavasti: ”mutta jo nyt näytteille asetetut esineet muodostavat täysipainoisen, taiteellisen kokonaisuuden, jonka kultturellista arvosta ei katselijalle jää pienintäkään epäilystä”. Kainuun Museon muutto ja perusnäyttelyn tuottaminen keskuskansakoulun tiloihin oli varsin aikaa vievä prosessi, sillä työ valmistui lopullisesti vuonna 1960. Siihen osallistuivat erityisesti Irma ja Helena Vartiainen sekä rakennusmestari Jorma Suomalainen.     

Kainuun Museon kehitys 1950–1960-lukujen taitteessa oli siinä määrin hyvää, että Suomen Museoliiton keskushallitus korotti Kainuun Museon 2. luokan museoksi vuonna 1963. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että museossa voitiin ylläpitää perusnäyttelyä. Helena Vartiaisen kirjoittamana ja Jorma Suomalaisen kuvittamana valmistui vaativammalle museoyleisölle Kainuun Museon opaskirjanen vuonna 1962.

Kainuun Museon kunnallistaminen oli tullut ajankohtaiseksi 1970-luvun puolivälin tietämillä, sillä museosta haluttiin kehittää maakuntamuseonormit täyttävä. Ajatuksena oli se, että kunnallistamisen ansiosta museoon saataisiin lisää henkilökuntaa, aukioloaikoja voitaisiin pidentää ja Kainuun Museo voisi antaa asiantuntija-apua maakunnan muille museoille.  Kainuun Museoyhdistys tarjosi Kainuun Museota kolme kertaa Kajaanin kaupungille vuosina 1974–1976 sillä edellytyksellä, että kaupunki järjestää museolle uudet toimitilat ja perustaa museonjohtajan viran. Prosessi eteni siten, että Kajaanin kaupunginvaltuusto osoitti 23.8.1976 pitämässään kokouksessa museotiloiksi entisen Keskon talon eli Asemakatu 4:n. Museonjohtajaksi valittiin 13.1.1977 Heikki Rytkölä, joka aloitti uudessa virassa 1.8.1977.

Irma Vartiainen, Kalle Juntunen ja Jorma Suomalainen Kainuun Museon perusnäyttelyssä vuonna 1981. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto.

Irma ja Helena Vartiainen olivat allekirjoittamassa Kainuun Museoyhdistyksen puolesta luovutusasiakirjaa ja sopimusta 7.9.1977, jolla Kainuun Museon omistajuus siirrettiin Kajaanin kaupungille 1.10.1977. Allekirjoitustilaisuudessa Kajaanin kaupunkia edustivat kaupunginjohtaja Sakari Lahtinen ja kaupunginsihteeri Kalervo Koukkari. Kainuun Museon omistajuuden vaihtuessa museon kokoelmiin kuului 3034 esinettä, jotka oli luetteloitu ja kortistoitu saapumisjärjestyksessä. Kainuun Museon perusnäyttely keskuskansakoululla sulkeutui 7.11.1977.

Kainuun Museoyhdistyksen työtä jatkaa nykyään Kainuun museo- ja kotiseutuyhdistys ry, jonka tarkoituksena on kotiseudun kehittäminen alueen erityispiirteiden pohjalta sekä kotiseudun kulttuurien vaaliminen ja edistäminen.

Lähteet:

- Geni.com. Impi Helena Irene Vartiainen: https://www.geni.com/people/Impi-Helena-Irene-Vartiainen/6000000188238511823  28.12.2023

- Helena Vartiainen: Kainuun Museoyhdistys r.y. 1930–1980. 

- Kainuun museo- ja kotiseutuyhdistys ry. https://kainuunmuseojakotiseutuyhdistys.fi/  6.11.2023 

- Kainuun Museo: Tietoa henkilöistä ja suvuista -muistio.

- Kainuun Museon arkisto: Kainuun Museoyhdistys ry:n vuosikokousten pöytäkirjat ja johtokunnan kokouspöytäkirjat vuosilta 1936–1977.

- Kainuun Sanomat: 7.7.1962, 17.3.1974 ja 24.4.1977.

Teksti ja kuvat: Jarkko Kauppinen, Kainuun Museon kuva-arkisto.