Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 2. Anna ja Maria Renfors

 Anna (s. 28.2.1846) ja Maria (s. 15.7.1852) Renfors syntyivät Porissa merimies Gustaf Renforsille (s. 1806) ja Oulusta lähtöisin olevalle Anna Gustavalle (os. Wahlgren s. 1814). Sisarusten veljestä Herman Renforsista (s. 1849) kasvoi kuuluisa tehtailija ja vaikuttaja Kajaaniin. Annan ja Marian toinen veli Gustaf (s. 1840) kuoli vain kolmivuotiaana.  Perheeseen kuului myös isosisko Gustava (s. 1838), joka meni myöhemmin naimisiin Oskar Melartinin kanssa, ja perheeseen syntyi kolme lasta. Kaksi lapsista kuoli pieninä, ja äiti Gustava kuoli kolmannen lapsen synnytykseen vuonna 1875. Lapsi kuitenkin selvisi, ja hänestä kasvoi kuuluisa säveltäjä Erkki Melartin. 1 Erkki oli pienestä pitäen vuosikymmenien ajan tärkeä sisarenpoika Annalle ja Marialle, ja he kävivät tämän kanssa paljon kirjeenvaihtoa vuosikymmenien ajan. 

Annan ja Marian Isä Gustaf menehtyi Echo-laivan haaksirikossa 20.3.1855. Tämän jälkeen äiti Anna Gustava muutti neljän alaikäisen lapsensa kanssa veljensä viskaali Johan Herman Wahlgrenin luokse Kajaaniin. Kajaaniin viskaalin luokse oli muuttanut myös Johanin ja Anna Gustavan äiti Brita. Isoäiti siis asui lähellä lapsenlapsia, ja lapsettomasta enosta tuli sisaruksille tärkeä isähahmo, joka kannusti lapsia lukemaan sekä opiskelemaan erityisesti kieliä.  

Anna ja Maria varttuivat Kajaanissa, ja keskittyivät molemmat auttamaan veljeään Hermania tehtaan asioissa. Lisäksi sisarukset pyörittivät omaa liiketoimintaa. He perustivat Kajaanin ensimmäisen valokuvausateljeen 1860-luvun lopulla Brahenkadun taloonsa, jonka he olivat perineet enoltaan. Lisäksi sisarusten veli Herman harrasti aktiivisesti valokuvausta. Muotokuvaus oli sisarusten erikoisalaa, mutta lisäksi he kuvasivat myös maisemia ja ympäristöään Kainuussa. Anna, Herman ja Maria Renforsin ansiota on, että vanhaa Kajaania ja Kainuuta on tallentunut valokuviin 1860-luvulta alkaen.  

Anna Renfors. Kainuun Museon kuva-arkisto

Sisaruksista tuli kuuluisia perhonsitojia. Veli Hermanin tehtailla valmistettiin uistimia, ja veli myös oli innokas urheilukalastaja ja kalastusmatkailun edistäjä Kainuussa. Myös siskot kalastivat. Annasta ja Mariasta kehittyi taitavia perhonsitojia, ja heidän perhonsa olivat maankuuluja. Sisarukset voittivat perhoillaan palkintoja erilaisista näyttelyistä ja kilpailuista Suomessa ja ulkomailla. Useissa lähteissä kerrotaan, että Herman Renfors lähetti sisarensa Marian vuonna 1875 Englantiin Hardyn tehtaalle opiskelemaan perhonsidontaa. Kuitenkaan yhdessäkään aikalaislähteessä, esimerkiksi säilyneessä kirjeessä, ei ole mainintaa, että Maria olisi ollut Englannissa vuonna 1875. Hardyn tehtaalla ei myöskään löydy arkistoista tietoa tai ole tiedossa, että Maria Renfors niminen henkilö Suomesta olisi ollut heillä opissa. Hardyn tehdas oli vasta aloittelemassa kalastusvälinetuotanta 1870-luvun puolivälissä, joten heille ei välttämättä olisi vielä osattu hakeutua perhonsidontaoppiin toiminnan ollessa vasta alkamassa. Onkin siis melko epätodennäköistä, että Maria olisi tehtaalla ollut opissa. Herman sen sijaan itse matkusteli paljon Englannissa 1870-luvulla. Olisiko Maria ollut veljensä mukana matkoilla, ja oppinut siellä perhonsidonnan? Renforsin tehdas ja myymälä olivat kuitenkin Hermanin matkojen ajan Marian ja Annan hoidossa, joten on epätodennäköistä, että Maria olisi ollut mukana matkalla.  

Anna Renfors. Kuva: Kainuun Museon kuva-arkisto

Miten sisarukset sitten oppivat perhonsidontataidon? Kenties Herman opetti perhonsidontaa Marialle ja Annalle. Anna Renforsin 75-vuotis lehtikirjoituksessa tosin mainitaan, että sisarukset olisivat oppineet perhonsidontataidot enoltaan ja isähahmoltaan viskaali Wahlgrenilta, joka olisi oppinut tämän taidon Suomessa matkustelleelta ja myös Englannissa aikaa viettäneeltä norjalaiselta professori Friesiltä. Olisiko tämä tarina lähimpänä totuutta? Lehtijutun ilmestyessä Renforsin sisarukset olivat vielä hengissä ja aktiivisia toimijoita, ja olisivat kenties voineet kommentoida lehtijuttua varten Kajaanin perhonsidonnan historiaa, sekä muistella sitä, mistä perhonsidonnan opin olivat saaneet. 

Renforsin sisarukset kalassa. Kuva: Tiina Väisänen

Herman Renfors oli saanut jo vuonna 1870 palkinnon “kärpäsongesta” eli perhosta. Renforsit siis valmistivat jo vuonna 1870 perhoja. Jossain vaiheessa 1870-luvulla erityisesti Anna ja Maria alkoivat sitoa perhoja. Aluksi niitä tehtiin englantilaisten mallien mukaisesti, mutta pikkuhiljaa perhot “suomettuivat”, sillä kaikkia Englannissa yleisiä materiaaleja ei aina ollut täällä saatavilla. Tunnetuimpia Maria Renforsin perhoja olivat Black Dose, Black Doctor ja Morottaja. Maria Renfors myös opetti perhonsidontaa useille perhokalastuksen harrastajille.  

Valokuvaamisen ja perhonsidonnan lisäksi sisarukset pyörittivät Renforsin tehtaan myymälää Brahenkadulla oman kotinsa yhteydessä. Sisarukset toimivat myös lainakirjaston hoitajina. Kajaaniin oli perustettu ruotsinkielinen lukuyhdistys vuonna 1862 kirkkoherra Anders Andelinin aloitteesta. Sekä Maria että Anna olivat yhdistyksen jäseniä ja ahkeria lainaajia. Yhdistys lakkautettiin 1874 ja kirjoista muodostettiin yleinen ruotsinkielinen lainakirjasto. Erityisesti Maria toimi aktiivisesti kirjastonhoitajana, mutta myös Anna auttoi kirjaston toiminnan ylläpidossa.  

Maria Renfors. Kuva: Daniel Nyblin, Kainuun Museon kuva-arkisto.

Sisarukset olivat varmasti taiteellisia, vaikka heillä ei ollutkaan taiteellista koulutusta. Brahenkadun talon kuvaillaan olleen kokonaisuudessaan taidonnäyte, joka oli sisustettu upeasti mm. pitsiliinoin. Sisarukset oletettavasti harrastivat itse käsitöitä, ja olivat innokkaita sisustamaan. Erityisen mieluisaa heille oli puutarhanhoito. Brahenkadun talon pihassa kerrotaan kasvaneen sellaisia lajeja, jotka eivät yleensä näin pohjoisessa viihtyneet. Puutarha kukoisti kaupunkilaisten yhteiseksi iloksi. Lehtikirjoituksissa sisarusten puutarhan kuvailtiin tuovan iloa kajaanilaisiin koteihin. 

Molemmat sisaret osallistuivat aktiivisesti kaupungin elämään ja erityisesti kulttuuritapahtumiin. Sisarusten ansiota oli, että Kajaaniin saatiin ensimmäinen piano. He olivat aktiivisesti keräämässä kaupungissa pianorahastoa, johon varat kerättiin keräyslistoilla, arpajaisilla, näytelmillä ja iltamilla. Sisarukset myös osallistuivat mm. näytelmiin. Kaiken työn ja vapaaehtoistoimien lisäksi Anna ja Maria myös hoitivat paljon veljensä Herman Renforsin kahta lasta, joista toinen oli kuulemma erityisen villi tapauskin vielä. Sisaruksista kumpikaan ei mennyt naimisiin, eivätkä he saaneet omia lapsia. He asuivat enoltaan perityssä talossa kuolemaansa saakka toistensa ja kotiapulaisen kanssa. Veli-Herman asui Brahenkadun (nykyään paikalla ns. Turvan talo) paikalla myös avioitumiseensa asti, jolloin hän rakensi perheelleen talon Tullikalliolle.

Sisaruksista Maria oli kenties enemmän luonteeltaan ulospäinsuuntautunut, ja Anna hieman vetäytyvämpi ja ujompi. Anna toimi kuitenkin myös aktiivisesti Kajaanissa, niin työtehtävissään kuin vapaaehtoistyössään. Anna toimi yhteiskoulun johtokunnassa joinakin vuosina. Erityisen tärkeäksi Anna koki heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamisen, ja hän toimikin Kajaanin köyhäinhoitolautakunnassa pitkään. Lisäksi joidenkin lähteiden mukaan myös Anna toimi joitain aikoja piirustuksenopettajana.

Anna ja Maria Renfors olivat merkittäviä toimijoita Kajaanissa 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkupuolelle, aina kuolemaansa saakka. Anna kuoli vuonna 1924 ja Maria 1934. He olivat aktiivisia vielä vanhoilla päivilläänkin. Esimerkiksi lehdessä kirjoitettiin Annan muistokirjoituksessa näin: ”Lauantaina kuoli täällä yksi kaupunkimme vanhempia asukkaita, neiti Anna Renfors 78 vuoden ikäisenä. Vainaja oli syntynyt Porissa v. 1846 ja muutti Kajaaniin vuonna 1856. Neiti Renfors oli hiljainen ja vaatimaton henkilö, joka mieluummin vaikutti vain perhepiirissä. Avuliaana ja auttavaisena liikkui hän kuitenkin kernaasti yhteiskunnan kovaosaisinten keskuudessa. Jonkun aikaa toimi hän köyhäinhoidon johtokunnassa. Vainajaa jäi suremaan sisar, veli, sisaren poika, sävelt. Erkki Melartin sekä veljen poika ja lukuisat ystävät ja tuttavat.”

Anna (28 February 1846–4 October 1924) and Maria (15 July 1852–14 October 1934) Renfors  

  

The widowed Anna Gustava Renfors moved from Pori to Kajaani with her children in 1855. Anna and Maria’s brother Herman Renfors (1849) became a famous factory owner and an influential player in Kajaani. The sisters Anna and Maria helped their brother with the factory and sold factory products at their home.   

 

When Herman Renfors took up photography, Anna and Maria also learned the skill and founded Kajaani’s first photography studio at the end of 1860s.  Through Herman’s fishing hobby, Anna and Maria also became skilled at making flies which won prizes in several shows.  

 

Anna was on the Board of the Kajaani mixed secondary school. She had a helpful nature and she participated in Kajaani’s charity for the poor. Maria sold fire insurances for several decades. She also taught drawing. 

 

Both sisters liked gardening and actively participated in the cultural life of the city.

Teksti ja kuvat: Henna Kettunen, Kainuun Museon kuva-arkisto ja Tiina Väisänen

Lähteet:

- Ehnroth Paavo: Herman Renfors - Erämaakaupungista maailmanmaineeseen.  

- Kainuun Museon arkisto. Renforsien kirjeenvaihtoa. 

- Kainuun Sanomat 14.7.1932. 

- Kajaani 6.10.1924 ja 20.10.1934. 

- Kajaanin kotiseutuarkisto. 28 A III 

- Kajaanin Uutiset 26.2.1921. 

- Kauppila Raili: Muistiinpanot. Kainuun Museo.  

Kukakuvasi.fi: Anna Renfors, viitattu 13.9.2023. 

Ketä meitä on töissä Kainuun Museolla? Mitä kaikkea täällä tehdään? Osa 1. museoassistentti ja arkeologi

 

Tässä kirjoituksessa esitellään Kainuun Museon, eli alueellisen vastuumuseon työntekijöitä ja lyhyesti heidän ammattejaan ja työn arkea.

Kainuun Museossa työskentelee vakituisesti yli kymmenen ihmistä ja museolla voi olla henkilöitä myös määräaikaisessa hanketyössä tai vaikkapa kesätyössä. Museoon mahtuu siis monenlaisia tehtäviä ja tehtävänimikkeitä.


Museoassistentti

Museoassistenttimme on se, kenet näette yleensä asiakaspalvelupisteellä arkisin. Hän pitää huolen myös museokaupasta ja sen valikoimasta!

Lisäksi museoassistentti hoitaa Kainuun Museon graafisen suunnittelun, joten hänen kädenjälkensä näkyy monessa kohti myös yleisölle.

Museoassistentti auttaa myös tapahtumien ja näyttelyiden toteuttamisessa aina tarvittaessa!

Museoassistentti työstämässä näyttelymateriaaleja.

Arkeologi

Kainuun Museon arkeologin työpäiviin mahtuu niin toimistohommia kuin kenttätehtäviä.

Arkeologin työajasta suurin osa kuluu viranomaistehtäviin, joilla tarkoitetaan esimerkiksi lausuntojen antamista tuulipuistoihin ja metsänkäyttöön liittyen. Erityisesti kesäisin arkeologi tekee myös kenttätöitä. Kenttätöitä voivat olla muun muassa erilaisten kohteiden tarkastaminen maastossa ja kaivaustöiden valvonta. Lisäksi arkeologi vastaa kansalaisten kysymyksiin ja löytöihin sekä ohjaa löydöt tarvittaessa eteenpäin Museovirastolle. 

Viranomaispuolta tarkastellessa Kainuun Museon arkeologi on ainut laatuaan Kainuussa. Tästä syystä Museovirasto ja sieltä saatava tuki ovat arkeologille erityisen tärkeitä.

Arkeologiset kaivaukset Sotkamon Kiikarusniemessä elokuussa 1994. Kuva: Kainuun Museo, Antti Mäkinen

Teksti: Kainuun Museon henkilökunta

Kohota korven nainen - elämäntarinoita Kainuusta, osa 1. Tuulikki Karjalainen

(6.1.1939-1.2.2012)

Tuulikki Karjalainen syntyi Tampereella ja hän opiskeli Helsingin yliopistossa useita kieliä sekä musiikkitiedettä ja kirjallisuutta. Kainuuseen hän muutti 1960-luvun lopussa ja toimi Kuhmon yhteislukiossa kielten lehtorina ja musiikinopettajana vuosina 1968-1985. Hänen puolisonsa oli myös opettaja.

Karjalainen oli Kuhmon Kamarimusiikin perustajajäsen ja organisaattori vuodesta 1970 alkaen. Vuosina 1985-1990 ja 1995-2009 hän työskenteli tapahtuman toiminnanjohtajana. Merkittävän musiikkitapahtuman johtaminen vei Karjalaista moniin valtakunnallisiin ja kansainvälisiin kulttuurialan luottamustehtäviin, kuten Finland Festivals ry:n hallitus (1978-1990 ja 1996-2008), äänilevy-yhtiö Ondine Oy:n hallitus (1989-2009), Valtion säveltaidetoimikunta (1986-1990 ja 1995-2000), Taiteen keskustoimikunta (1990-1994), Kansallinen Kulttuuriliitto (1992-2002), Suomen Sinfoniaorkesterit ry (1994-1999) ja Assembly of European Regions (AER) -yhteisön kulttuurivaliokunta (1998-2002).

 

Tuulikki Karjalainen Kainuun kulttuurikonventissa Kuhmo-talolla 5.2.1995. Kuva: Kainuun Museo, Antti Mäkinen.

Tuulikki Karjalainen osallistui aktiivisesti myös kunnallispolitiikkaan Kuhmossa. Hän toimi yli 20 vuotta kulttuurilautakunnan puheenjohtajana ja valtuuston jäsenenä. Lisäksi hän toimi kaupunginhallituksen varapuheenjohtajana ja maakuntavaltuuston varapuheenjohtajana.

Tuulikki Karjalainen pitämässä puhetta Kuhmo-talolla. Kuva: Kainuun Museo, Antti Mäkinen. 

Karjalainen kirjoitti useita artikkeleita eri julkaisuihin ja piti esitelmiä seminaareissa. Hänelle myönnettiin ansiomerkkejä ja kamarineuvoksen arvonimi vuonna 2004. 

Tuulikki Karjalainen

Lähteet: 

- Tuulikki Karjalaisen tukiryhmän kirje eduskuntavaalien alla 1995.

- Tuulikki Karjalaisen cv. Kuhmon Kamarimusiikin arkisto.

Kuva ja Tekstit: Kainuun museon kuva-arkisto ja Antti Mäkinen

Paikallismuseon kokoelmista näyttelyä rakentamaan

Uusi työntekijä astuu 4000 esinettä ja yli 30 rakennusta käsittävälle museoalueelle. Miten tällaisesta tietomäärästä saa kiinni? Entä miten olemassa olevan esineistön joukosta voisi luoda museolle uuden näyttelyn vaikkapa sepän työstä tai vankileirien historiasta?

 

Eetu Heikkinen luetteloi Riihipiha-museon esineistöä kesällä 2023. Apunaan hän käytti sähköistä Collecte-kokoelmanhallintaohjelmaa. Työrupeaman loppusuoralla Heikkinen koosti kokemuksiinsa perustuvan esityksen kokoelmanhallinnasta ja museonäyttelyiden suunnittelemisesta. Tämä blogiteksti syntyi hänen paikallismuseotoimijoiden Kokoelmien syövereistä näyttelyksi -seminaarissa 20.7.2023 pitämänsä esittelmän pohjalta.

Näyttely ei synny tyhjästä 

Heikkisen mukaan uutta museonäyttelyä on haastavaa luoda tyhjästä. Työntekijällä täytyy ensiksi olla tietoa siitä, millaista aineistoa museo omistaa. Heikkinen katsoo esineiden luetteloimisen ja kokoelmatyön tekemisen olevan oivallinen tapa tutustua museon kokoelmiin. Tämän myötä hänkin pääsi konkreettisesti näkemään ja käsittelemään esineistöä.

 

Heikkisen työvälineenä luetteloinnissa Riihipihassa toimi sähköinen Collecte-kokoelmanhallintaohjelma. Sama ohjelma on käytössä esimerkiksi Kainuun museolla. Riihipiha-museonkin kokoelmien luettelointia ollaan vähitellen siirtämässä vanhoista paperisista arkistoista ja excel-taulukoista digitaaliseen muotoon Collecteen. Heikkisen mukaan ohjelmaa voi hyödyntää myös näyttelyiden luomisessa.

 

Kokoelmien syövereistä näyttelyksi -seminaari pidettiin Riihipiha-museolla 20.7.2023.

Collectesta tukea kokonaisuuksien hahmottamiseen

Kun uudelle museotyöntekijälle on syntynyt kuva siitä, millaisia esineitä museolla on, Heikkinen näkee yhdeksi vaihtoehdoksi uuden näyttelyn hahmottamiselle ns. kokonaisuusnäkökulman. Näyttelyä voi alkaa koostaa sellaisen esineistön kautta, joka muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden. Tästä esimerkkinä Heikkinen mainitsee Riihipihan sepän pajan, jonka työkaluista ja muusta aineistosta olisi mahdollista luoda sepän työhön liittyvä näyttelykokonaisuus.

Tiettyyn paikkaan tai aiheeseen sidottua näyttelykokonaisuutta suunnitteleva työntekijä voi hyödyntää suunnittelutyössä Collecten hakuominaisuuksia. Heikkisen käytössä luetteloinnissa olivat Collecten pikahaku sekä kohdistettu haku. Pikahaku kohdistuu kaikkiin niihin aineistokenttiin, joita museon kokoelmista on Collecteen tallennettu. Sen antama hakutulosmäärä voikin siksi olla suuri. Rajatumpi hakutulosjoukko saadaan kohdistetun haun avulla.

 

Esineen käyttäjän jäljille kohdistetulla haulla

Rajatumpaa hakua voidaan Heikkisen mukaan hyödyntää esimerkiksi harkittaessa näyttelyn luomista esineistön käyttöhistorian tai paikallishistorian näkökulmasta. Haulla voi esimerkiksi tutkia, mitä esineistöä eri museorakennukset sisältävät. Riihipiha-museolta on myös tiedossa, että sen pajan kokoelmiin sisältyy kahden eri sepän, Olli Kovalaisen ja Pekka Niskasen esineistöä. Jos näyttelyä tehtäessä haluttaisiin ottaa valokeilaan sepäntyö, Collectesta voitaisiin etsiä esineistöä, jota jompikumpi sepistä on käyttänyt.

 

Käytännössä tämä onnistuu Collecten kohdistetussa haussa, jolla voidaan etsiä esineistöön jollakin lailla liittyviä osapuolia. Hakukriteereistä voidaan valita tarkennus “esineen käyttäjä” ja kirjoittaa mahdollisesti tiedossa oleva nimi hakukenttään. Näin Collecte antaa aineistoa, johon tämä henkilö, tässä tapauksessa seppä, on merkitty käyttäjäksi.

 

Kiinnostava esine näyttelyn lähtökohdaksi

 

Toiseksi mahdolliseksi näkökulmaksi näyttelyn tekemiseen Heikkinen nostaa kokoelmatyön aikana esiin nousseet mielenkiintoiset esineet. Hän kertoo esimerkiksi itse törmänneensä suutarin lesteihin, jotka kuuluivat aikanaan sotavangille nimeltä Vasili. Tämä oli erikoisuus, joka erottui muusta esineistöstä esineen käyttäjän kautta.

Heikkinen kiinnostui aiheesta ja sai selvittelyn jälkeen tiedon, että Vuolijoella oli lyhyen aikaa toiminut sotavankileiri. Tällaisessa tapauksessa näyttelyn luomisen alkupisteeksi voisi nousta museosta löytyvä aineisto, joka liittyy johonkin suurempaan historialliseen ilmiöön. Heikkinen katsoo, että vankileiri on näyttelyaiheena monitasoinen kytkeytyessään sekä paikallishistoriaan että laajempaan historialliseen kontekstiin.

 

Heikkisen mukaan näyttelyä luodessa on myös hyvä pohtia vallitsevaa ilmapiiriä. Kiinnostaako näyttelylle pohdittu aihe ihmisiä juuri nyt? Heikkinen arvelee, että Euroopassa käydyn Ukrainan sodan takia ihmisten kiinnostus maanpuolustuksellisiin aiheisiin on mahdollisesti noussut ja sota-ajan käsitteleminen yleisestikin saattaisi kiinnostaa ihmisiä.

 

Paikallismuseotoimijoiden seminaarissa pohdittiin, miten esineistön pohjalta voisi lähteä rakentamaan uutta näyttelyä. Kuvassa Riihipiha-museon esineistöä.

Monipuolisuutta museolle ja näyttelyn aineistoihin

 

Näyttelyä luodessa olisi Heikkisen mukaan hyvä myös punnita, millaista esineistöä ja näyttelyä museolla jo on. Monipuolistaako uusi näyttely museota, vai ovatko ihmiset jo nähneet aineiston? Riihipihan sota-aikainen aineisto keskittyy tällä hetkellä suojeluskunta- ja Lotta Svärd -toimintaan. Heikkinen katsoo, että esimerkiksi vankileirin esiintuomisella tätä maanpuolustuksellista kokonaisuutta voisi monipuolistaa.

 

Heikkinen toteaa, että näyttelyn on hankala rakentua pelkästään yksittäisen esineen tai esineistön varaan. Esine tarvitsee tuekseen tietoa ilmiöstä, jota se kuvaa. Vankileirien osalta Heikkinen ehtikin kerätä jonkin verran taustatietoa. Hän löysi internetin kautta käsikirjateoksen Talvi- , jatko- ja Lapin sodan sotavanki- ja siviilileirit 1939-1944 (toim. Lars Westerlund, 2008). Sen perusteella pystyttiin paikallistamaan Vuolijoella sijainnut vankileiri (Leiri 32) sekä aika, jona leiri oli toiminnassa. Teoksessa mainitaan myös leirin oma arkisto (Westerlund 2008, 117–118).

Suuntia arkistoaineiston keräämiselle

 

Mikäli esimerkiksi vankileiristä haluttaisiin tehdä laaja näyttely, Heikkinen pitäisi seuraavana tiedonkeruun askeleena arkistoihin tutustumista. Leirin Helsingissä sijaitsevan arkiston paperien avulla olisi mahdollista muodostaa yleiskuva leirin toiminnasta. Riihipihan kokoelmiin päätyneen lestin käyttäjää eli Vasili-suutaria olisi myös mahdollista jäljittää vankien työsopimuspapereiden ja aakkostetun vankikortiston kautta.

 

Arkiston aineistojen avulla näyttelyn aiheesta olisi mahdollista saada yleinen, makrotason kuva. Näyttely kaipaisi Heikkisen mukaan kuitenkin myös paikallistason historiaa ja henkilökohtaista näkökulmaa. Tämä olisi mahdollista saada haastattelemalla vielä elossa olevia henkilöitä, jotka olivat tekemisissä sotavankien kanssa näiden suorittaessa työtehtäviään.

 

Kokoelmien syövereistä näyttelyiksi Pienillä paikallismuseoilla ei välttämättä ole resursseja yhtä laajamittaiseen tausta- ja tutkimustyöhön kuin suuremmilla toimijoilla. Niidenkin kokoelmista voi kuitenkin löytää paljon kiinnostavia esineitä ja näkökulmia, joiden pohjalle voi lähteä rakentamaan näyttelyä. Collecte-kokoelmanhallintaohjelmaa käyttävien on myös mahdollista hyödyntää sitä näyttelytyön apuna.

 

Eetu Heikkisen tekstin pohjalta toimittanut Mari Smolander. Lähteet: Westerlund, Lars (toim.) 2008. Talvi- , jatko- ja Lapin sodan sotavanki- ja siviilileirit 1939-1944: Käsikirja. Kansallisarkisto.